Muutoksen sukupolven edustajat kasvoivat suorittajaksi, koska he olivat lapsesta asti tottuneet siihen, että olemassaolon oikeutus lunastettiin kovalla työnteolla. Mutta monilla vanhemmilla oli myös toiveena, että lapsi pääsisi elämässä eteen päin helpommalla kuin itse oli päässyt. Sille tielle oli mahdollisuus nousta vain kouluttautumalla hyvään ammattiin. Saattoi käydä niinkin, että kansakoulunopettajan kannustavat sanat ratkaisivat lapsen oppikouluun pyrkimisen; vanhemmille ei ollut ehkä edes tullut mieleen, että heidän jälkeläisestään olisi opintielle. Mutta osa ikäluokista alkoi kuitenkin jakautua kansakoulun suorittajiin ja  niihin, jotka jatkoivat oppikoulun kautta opistoihin ja yliopistoihin. 

  Sotien jälkeen lapsensa oppikouluun lähettäneet vanhemmat tekivät merkittäviä taloudellisia uhrauksia koulutuksen eteen. Asutuskeskuksissa ja kaupungeissa asuneille oppikouluun siirtyminen sujui helpommin ja halvemmalla, sen sijaan syrjäkylien koululaisten vanhemmille oppikoulu aiheutti monenlaisia kustannuksia; lukukausimaksujen, kirjojen ja koulutarvikkeiden lisäksi piti maksaa linja-auto tai junamatkat, ja mikäli koulumatkoja ei voitu järjestää, piti vuokrata koulukortteeri koulun lähistöltä.

  Syrjäkyliltä moni lähti jo 11-vuotiaana kauaksi kotoa, asumaan viikoksi (6vrk) vieraiden ihmisten nurkkiin alivuokralaiseksi, jossa piti selviytyä kaikesta omin neuvoin. Oli huolehdittava itse vaatetuksesta niin sateella kuin pakkasellakin ja tultava viikko toimeen sillä ruualla mitä sai - kotoa saadut viikon eväät saattoivat loppua kesken ja koulun ruokalista oli luullakseni sama kaikissa kouluissa, velliä, puuroa, liha-tai hernekeittoa vuodesta toiseen. Koulutehtävistä piti huolehtia niin, ettei ensimmäisen  oppikouluvuoden jälkeen joutuisi palaamaa huonouden häpeä niskassa takaisin kansakouluun. Kun tähän vielä lisätään murrosiän tunnemyrskyt ja kouluvaikeudet - jonkin aineen oppiminen oli vaikeaa, joitakin opettajia piti pelätä tai luokkatovereissa oli kiusaajia. Herkälle ja vetätyvälle lapselle kouluajat ovat voineet olla niin rankkaa aikaa, että ne ovat joko pyyhkiytyneet mielestä kokonaan tai muistot ahdistavat aikuisikään asti. Lapsi ja nuori oppii helposti pitämään omana häpeänään avuttomuuttaan käytännön asioissa, sitä ettei loista älyllään tai sanavalmiudellaan tai poikkeaa muista ulkomuodollaan.

   En muista, että olisin juurikaan lukenut kirjoista kuvauksia suurten ikäluokkien koulukortteerinuorista, vaikka heitä on täytynyt olla runsaasti. Eräällä tavalla siis hyvään tarkoitukseen, lapsen auttamiseen parempaa elämää kohti, sisältyi paradoksi: kaukana kotoa koululaiselle saattoi jäädä ikuiset arvet itsetuntoon. Tämä näkökulma voisi olla kiinnostava uuden muisteluteoksen pohjaksi! Miten olisi otsikko "Kuivahtunutta sekaleipää, hikinen pusero ja märkiä villasukkia"?

   Jos oppikoululaisilla oli kestämistä kortteeriasumisessa, koitui myös pitkistä koulumatkoista jokapäiväinen koettelemus. Kun karstulalaista suomenkielen maisteri Maikki Peltolaa (s.- 53) ei kotoa haluttu vain 12-vuotiaana lähettää asumaan kirjonkylään, koulumatkasta syntyi kuitenkin kovin rasittava. "Kävelin joka päivä kahdeksan kilometriä ja istuin neljäkymmentä kilometriä tupakansavuisessa linja-autossa. Kyyjärven kirkonkyläläisten puheissa linja-autolla tulleet olivat syrjäkyläläisiä", hän muistelee. Samaa häpeää hän joutui sietämään heti tultuaan Helsinkiin opiskelemaan: " Samana syksynä olin jäädä sinisen bussin alle, joka ajoi kovaa vauhtia alas Simonkentältä. Kuljettaja huusi ikkunasta: "Saatanan lehmä!" Itkin sitä koko illan. Miksi? Oikeassa se kuski oli. Ei navetan haju lähde ihmisestä ikinä."   

   Kauaksi kotoa lähteneistä kahdestakymmenestä muistelijasta monelle - useat ovat nykyisin jo eläkeläisiä - työura on ollut silmiinpistävän tärkeä ja se selostetaan lähes kaikissa kertomuksissa hyvinkin tarkasti. Kaikki ovat myös perustaneet perheen, jotkut ovat eläneet pitkässä avioliitossa, jotkut ovat eronneet ja solmineet uuden liiton tai leskeytyneet.  Elämän varrelle on kertynyt rikkaita ja hienoja kokemuksia, mutta myös surua, sairautta, menetyksiä ja kuolemaa; erityisesti lasten kuolemat ovat koskettavaa luettavaa. Henkilökohtaisista ongelmistaan uskaltautuu puhumaan vain harva, mikä on ymmärrettävää. Tämän sukupolven ihmiset, jotka eivät ole oppineet nuorenakaan tekemään itsestään liian isoa numeroa, eivät ole eläkeiässäkään valmiita tyrkyttämään julkisuuteen intiimejä asioitaan, monet eivät kuvaile perhe-elämäänsä sen enempää kuin mainitsemalla lasten lukumäärän, mutta on heitäkin, jotka kertovat tarkoin esimerkiksi lasten syntymät. Nykyään niin muotiin tulleista suurista kirkkohäistä ei kerro kukaan.

   Jotkut muistelijat ovat halunneet rakentaa loma-asuntonsa vanhoihin lapsuusmaisemiin ja on heitäkin, jotka tuntevat kotitienoilla käydessään haikeutta:" Nyt ei ole estettä tähtiä katsoessa, ei puuta, mihin nojata, ei marjamaita, ei tuttuja polkuja. On vain kaikkialla leviävää aurattua, nurin käännettyä metsänpohjaa, risu- ja kantokasoja." (Maikki Peltola). Rovaniemeläisen lapsuuden ja nuoruuden viettänyt kirjailija Pirkko Aitoaho on ollut onnekas, sillä hän on löytänyt miehensä kanssa Vaasan seudulta perheen asunnoksi 150 vuotta vanhan maalaistalon, jossa voi eläytyä samaan tunnelmaan kuin oli ollut rakkaan tädin talossa Rauhalassa vuosikymmenet: "Me istuimme valkoisessa kamarissa ja lauloimme. Írja-täti tai Erkki-setä polki harmonia, ja me osasimme kaikki Suomen kesään kuuluvat laulut ulkoa ja moniäänisesti."

   Muistelijoista sykähdyttävimmän ja samalla suurta myötätuntoa herättävän tilinteon eletystä elämästään antaa Pihtiputaalla lapsuutensa kasvanut suomen kielen lehtori Raija Lehtinen (s.-46). Ahkera, velvollisuudentuntoinen ja perheensä eteen paljon uurastanut nainen kirjoittaa: "Näin yksinäinen en ole koskaan ollut. Hylättyys tappaa, vie elämänhalun ja ilon. Saan kiittää tuttavien lisäksi kirurgeja ja muita lääkäreitä, että olen elossa. Ystävät, sukulaiset ja kollegat vähenevät yksi toisensa perään."

  Saman sukupolven elämää eläneenä en voi muuta kuin toivoa valoa ja voimia kaikille Kauaksi kotoa - teoksen tekijöille ja kiittää varsin kiinnostavasta kirjasta.

   Sotaan liittyvää kirjallisuutta ilmestyy edelleen, mutta kirjoittajat ovat naisistuneet, on sitten kyse tutkimus- tai muistelukirjallisuudesta tai romaaneista. Päähenkilöiksi ovat päässeet viimeinkin ne ihmiset, jotka ovat olleet aiemmin näkymättömissä, vaikka he ovat omalta osaltaan olleet sota-ajassa mukana. On kirjoitettu kotirintaman naisista ja lapsista, keskiössä maatilojen emännät, työvelvolliset nuoret naiset, sotalesket, sodassa vaurioituneitten isien lapset, sotalapset Ruotsissa ja sotaorvot.

   Anja Salokannel  ja Kaija Valkonen ovat toimittaneet teoksen "Kauaksi kotoa, muutoksen sukupolvi kertoo", jossa äänen on saanut kaksikymmentä suuriin ikäluokkiin kuulunutta muistelijaa, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa sodan varjossa. Heitä on kutsuttu viimeiseksi yhtenäiskulttuurin sukupolveksi, joka tuli edustamaan myös muutoksen sukupolvea ja elämään suuren suomalaisen rakennemuutoksen virrassa. He ovat niitä, jotka saivat enemmän koulutusta kuin kansakoulun ja jotka valmistuivat ammatteihin, joiden vuoksi he asettuivat asumaan kasvukeskuksiin ja kaupunkeihin, ja keskiluokkaistuivat. Kirjan kertojat kuuluvat menestyviin ja selviytyjiin, joiden tukena on ollut paitsi hyvä koulutus myös vankka tahto pyrkiä elämässä ja uralla eteen päin. Uralla etenemistä ei tosin saavutettu suinkaan helpolla, vaan tavoitteitten toteuttaminen vaati paljon työtä ja myös tiettyä pelottomuutta. Tinkimätön työn tekemisen eetos periytyi omilta vanhemmilta, joista valtaosa oli elättänyt perheensä ruumiillisella työllä maaseudulla. Vain muutama kirjan kertoja on kotoisin virkamiesperheestä, ja helsinkiläissyntyisiä on vain kaksi. Kertojien ammatit ovat professori, vuorineuvos, lääkäri, tiedottajia, toimittajia, mainosmies, kustannusjohtaja, toimitusjohtajia, kielentutkijoita, kirjanpitoyrittäjä, terveydenhoitaja, bisnesmies-muusikko, näyttelijä, museonjohtaja, kuvataiteilija, kirjailija. Vanhin kertojista on syntynyt v.1935, nuorin 1953.

   Kauaksi kotoa -teos kiinnostaa siksi, etten malta olla vertaamatta omaa tarinaani kirjan muistelijoiden tarinoihin, joissa on paljon samankaltaisuutta. Olen syntynyt v. 1944 Pöytyällä, jäänyt kuukauden vanhana sotaorvoksi ja kasvanut ensimmäiset seitsemän ikävuottani suurperheessä äidin kotitilalla, koulun aloitettuani Aurassa ensin äidin kanssa kaksin ja sittemmin äidin uudelleen avioiduttua nelisin isäpuolen ja tämän äidin kanssa. Tein äidinkielen ja historian opettajan töitä 26 vuotta, sen jälkeen olen kirjoittanut romaaneja. Edustan siis myös muutoksen sukupolvea, joskaan kauaksi kotoa en ole joutunut, vaan koko elämiseni piiri on rajoittunut Turun seudulle.        Eniten Kauaksi kotoa -kirjassa minua kiehtoivat ja kiinnostivat kertojien lapsuus- ja nuoruuskuvaukset.

   Nykyaikaan verrattuna vaikuttavat liki kohtuuttomilta ne vaatimukset, joista lasten katsottiin suoriutuvan. Itsestään selvää oli, että lapset tottelivat, kun vanhemmat määräsivät heidät pelto-ja metsätöihin, auttamaan navetta-askareissa tai hoitamaan pienempiä lapsia. Suomen Kustannusyhdistyksen toiminnanjohtaja Veikko Sonninen (s-49) muistelee: "Koulupäivät matkoineen kävivät voimille. Kymmenen korvilla komennettiin koulun jälkeen vielä talon töihin. Rahasta oli pulaa ja lisätuloja yritettiin hankkia myymällä metsää. Ilmarin (isä) mielestä kymmenvuotias jaksoi hyvin parkata pölliä. Ei muuta kuin vuolurauta kouraan ja pölliä parkkuupukille, ettei poika opi laiskaksi." Koko perheellä oli asutustilalla rankkaa, sairas isä oli vajaatyökykyinen ja valtion laina piti maksaa takaisin.

   On huomattava, että tuolloin vanhempien tahto oli laki, lasten omia tarpeita ei yksinkertaisesti nähty. Ruumiillinen kuritus ei ollut harvinaista, saati että se olisi ollut lainvastaista. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu vaaditun liikaa, kun lasten oletettiin selviytyvän omin päin vaikeissa ja vaativissakin asioissa. Yhtä suuret silmät kakaralla on päässä kun on ollu mullakin, muistan kuulleeni jonkun aikuisen sanovan omasta lapsenkasvatuksestaan.

  Edellisestä esimerkkinä lainaan kahta kertojaa; toinen on kotoisin Helsingistä, toinen Pohjanmaalta.

   Taidemuseo Kiasman johtaja Tuula Karjalainen (s. -42) muistelee, kuinka hänen piti itse suoriutua päivähoidostaan Kallion kulmilla. "Vanhempieni avioliitto oli täynnä draamaa ja vaikka olin ainoa lapsi, heiltä ei juuri riittänyt energiaa minulle. Sain olla rauhassa... Liikuimme lapsilaumassa ilman aikuista vartijaa. Vanhemmat kävivät töissä ja yrittivät pitää meidät leivässä. Oli opittava selviytymään itse ja varomaan arvaamattomia ja usein väkivaltaisia sodan vammauttamia. Elämä oli upeata, vapaata ja jännittävää... Hyvä oli, ettei minua lapsena hoidettu ja hyysätty liikaa. Opin itsepäiseksi, selviytymään omin neuvoin."

  Omin neuvoin selviytyminen liittyy myös minun kokemuksiini 7-11-vuotiaana, siis edellistä kertojaa muutaman vuoden vanhempana ja maaseudun rauhassa. Asuimme äidin ostamassa torpassa aivan maantien vieressä. Äiti (s.-23) joutui käymään tekstiilitehtaassa töissä Turussa asti; hän lähti junalle ennen aamukuutta ja palasi iltakuuden aikoihin. Olin päivästä yksin itsestäni vastuussa noin seitsemän tuntia. Hoidin itseni aamuisin lähellä olevaan kouluun, palasin iltapäivällä kotiin läksyjä tekemään; talvisin oli koleaa, kun en saanut tehdä tulta hellaan. Iltapäivätunnit vietin miten milloinkin, enimmäkseen leikin kaverieni kanssa. Vaikka kylä oli pieni eikä ihmisiä yleensä tarvinnut pelätä, en voi mitenkään sanoa nauttineeni jännittävästä vapaudesta, päinvastoin tunsin usein turvattomuutta. Olin hyvin pienikokoinen ja fyysisesti arka - onneksi sosiaalisuuteni auttoi minua jotenkuten selviytymään. Upeaa noina vuosina oli vain se, että sain lomat ja kesät viettää lapsuudenkodissani sukulaisten luona, ennen muuta serkkutyttöjeni kanssa. 

   Kirjan eloisimpiin ja rehevimpiin kertojiin kuuluu kurikkalaissyntyinen liikemies ja muusikko Mauno Kentta (s.-38), jonka tarinan haluan ottaa esille verraten laajasti. Hän kertoo alkajaisiksi lapsuutensa kovasta koettelemuksesta, vaikeasta ihottumasta, joka oli vähällä eristää hänet elämään peräkamarissa poissa muitten silmistä ja mikä pahinta, alakouluun pääsy uhkasi jäädä sillensä. Tauti oli vienyt häneltä tukan päästä, ripset silmistä, nahan kainaloista ja taipeista ; märkivien, pahanhajuisten rakkuloiden pelättiin olevan tarttuviaa sorttia. "... serkut suunnittelivat minusta ravunsyöttiä." Maunon pelastukseksi koitui kuitenkin taloon asutettu evakkomummo, joka kovin huolestui pojan sairaudesta ja alkoi toimittaa häntä vietäväksi hoitoon Lapualle kuuluisan Fossin Sannan luo. Ensin Maunon äiti kauhistui: linja-autopiletit Lapualle ja takaisin sekä hoitotaksa, kaksi pulloa Koskenkorvaa, maksoivat paljon rahaa. Kuitenkin 7-vuotias Mauno lähetettiin matkaan kasseineen - yksin, luonnollisesti. "Äiti pyysi linja-autonkuljettajaa ohjaamaan minut Seinäjoella Lapuan linja-autoon ja sanomaan kuljettajalle, että olen menossa noitiin." Perillä noita löytyi ja tämä hoiteli pojan päänahkaa kynttilän tulella ja jollakin nesteellä. Kotihoito-ohjekin tuli: "...toista lientä suuhun ja toista kipeetten paikkojen voitelemisehen." "Karjalan mummo huolehti lääkityksestä ja kehui ylisevuotavasti paranemistani. Sellainen puhe oli Mietaan kylässä uutta. Puhui vaikka ei ollut asiaakaan."

   Mauno Kentta sivuaa tarinassaan myös isien poissaoloa. Hänkin on varttunut suurperheessä, jonka keskushenkilö oli isoäiti. Maunon äiti ja täti olivat viikot naapuripitäjässä kankureina. Lapsia oli viisi serkusta kasvamassa yhdessä eikä kenelläkään ollut isää. Maunon vanhemmat olivat jo eronneet ja toisen serkun isästä vaiettiin kokonaan ja muiden serkkujen isän oli vienyt sota.

   Meidänlaisemme, jotka emme isää edes muistaneet, emme osanneet isää suoranaisesti kaivata, mutta jonkinlainen erilaisuuden kokemus mielesämme useimmilla on luullakseni ollut. Omalla kohdallani isän ikävä iski voimalla vasta vuosikymmenien päästä, kun aloin selvittää isäni katoamista Syvärillä juhannuksena 1944.

   Tunnepuheen puute lasten ja vanhempien välillä näyttäytyy monissa kertomuksissa. Mahdollisesti keskustelukulttuureissa on selviä eroja läntisessä ja itäisessä Suomessa. Lännessä turhanpuhumista on aina kartettu, mikä näkyi edellä Mauno Kentan kertomuksessa. Myös lapualaissyntyinen kuvataiteilija Antti Ojala (s. -35) muistelee, että sota-aikana evakkojen ilmestyminen paikkakunnalle toi mukanaan iloa ja eloa uudella tavalla.

  Kirjoittajista vain kirjanpitoyrittäjä Terttu Niekka (s.-49) kertoo avoimesti rakastaneensa huolehtivaa ja valoisaa evakkotaustaista äitiään, joka tilapäistöiden turvin kasvatti Urjalassa kaksi tytärtään, joista nuorempi, kertoja, oli syntynyt hiukan jälkeen isänsä kuoleman. Hän kirjoittaa: "Vai orpo? Olihan minulla äiti. Olin vapaa, paljon vapaampi kuin naapurien lapset, joiden piti mennä syömään, juomaan, nukkumaan, ulos, ylös, alas, heti kohta päiväunille. Ja ne isät, sodassa hulluiksi tulleet isät! Mykät, kiroilevat, humalapäissään riehuvat, lapsia hakkaavat ja itsensä putkaan hirttävät!"   

  Työhön opetetuista lapsista kasvoi työteliäitä aikuisia.

  "...on mainittava eräs lahjakkuuden laji, joka minulla on aina ollut. Pystyn palauttamaan näkemäni mieleen pikkutarkasti ja toistamaan kuulemani kutakuinkin sanalleen. Olen kävelevä kamera ja hengittävä nauhuri."

  Eeva- Kaarina Arosen romaanin Kallorumpu minäkertoja Dima selvittää lahjakkuutensa erityispiirteen, jonka avulla hän on toteuttanut vuosikymmenien elämäntyönsä,  ELÄMÄ MARSALKKA MANNERHEIMIN KODISSA-elokuvan. Marsalkan koti on ollut kauan sitten hänen elämänsa paras paikka, väliaikainen turva, kauneus ja fantasian lähde. Romaanin kehyskertomus syntyy elokuvan esittämisestä yleisölle syrjäisessä, entisessä teollisuushallissa. Kelaa vaihdettaessa Dima kertoo elokuvan vaiheista, henkilöistä ja tapahtumista.

    Romaanin tarina sijoittuu 68-vuotiaan Mannerheimin kotiin Helsingin Kaivopuistossa, Kalliolinnantie 14:ssä. Ajallisesti romaanin keskeiset tapahtumat rajautuvat vuorokauteen 15.11.1935. Se on ollut Diman elämän taitekohta; marsalkka Mannerheimin elämässä kyseinen aika on vain päivä muiden joukossa. Mannerheim syö aamiaista, nauttii lounaan muutaman kenraalin kanssa, käy asioimassa kaupungilla ja viettää kotonaan illallisia, jossa on kutsuttuna maan poliittis-taloudellis-taiteellista eliittiä, Mannerheimin keski-ikäinen tytär Sophie sekä laulajatar Aulikki Rautawaara, joka esiintymisen lisäksi flirttailee isännän kanssa, samoin kuin salaperäinen, androgyyni neiti Francesca.

   Vanhat kuvat kyseisistä illallisista ovat Diman elokuvan materiaalia, jota hän on pitkän elämänsä aika kerännyt pala palalta. Hän on piirtänyt väriliiduilla henkilöitä, kolunnut kuva-arkistoja ja tutkinut vanhoja lehtiä. Vanhoilla päivillään hän on yllättäen törmännyt laulajatar Rautawaaraan, kun hän on sattunut avaamaan vanhukselle oven. Rautawaara on tunnistanut Diman, kutsuu tämän kotiinsa ja kertoo huomanneensa tämän silloin kauan sitten Mannerheimin illallisilla; hän oli nähnyt Diman silmät ovenraosta, saranapuolelta. Hän kertoo huomanneensa, ettei Diman kohtelu ollut oikeudenmukaista, mutta että häntä oli jäänyt vaivaamaan se, ettei hän ollut puuttunut asiaan mitenkään. Laulajattareen luomansa tuttavuuden ja joidenkin haastattelutuokioiden ansiosta Dima on saanut Mannerheimien elämästä lisätietoja elokuvaansa varten. 

  Lopulta Dima on tohtinut etsiä elokuvaansa kaksi elävää näyttelijää, jotka esittävät hänen mielestään kahta filmin kohokohtaa, joissa ovat läsnä Mannerheim, Sophie ja Dima (näkymättömissä). Hän on löytänyt ikääntyneen näyttelijän joka on näytellyt työkseen Mannerheimia näytösillallisilla. Sophien osaan Dima on pestannut tuhannella eurolla Katjan, venäläisen katusoittajatytön, jonka hän oli huomannut soittamassa Bachia Stockmanin edessä. "Katjassa oli samaa rappiota ja surua, ja laiminlyödyn lapsen arkuutta ja uhmaa. Sitä oli myös Sophiessa, vain kätketympänä."

   Romaani saa Diman kertomana laajempia ulottuvuuksia, päivämäärä 15.11.1935 venyy ajallisesti taakse- ja eteenpäin. Hän antaa eri henkilöiden kertoa omasta näkökulmastaan Mannerheimin elämään liittyviä tapahtumia, milloin Sophien, milloin taloudenhoitaja neiti Haglindin, milloin keittäjä rouva Lehtisen, jopa kamaripalvelija Köpfin suulla - marsalkka itse sen sijaan ei  kuulu kertojien joukkoon. Kerrotuksi tulee muun muassa Mannerheimin fyysisesti vaativa vakoilu- ja tutkimusmatka tsaarin kenraalina Kiinan rajalle v.1907,mistä on muistona kodin huoneissa ja seinillä Dimaa suuresti kiehtova esineistö - niiden joukossa kiinnostava kallorumpu, jonka Dima varastaa omaan käyttötarkoitukseensa kuten hän on muutakin aineistoaan pihistänyt. Kovasta ja katkerasta vuodesta 1918 muistuttaa Esterin, mielisairaan naisen, entisen punaorvon kohtalo; tämä on ollut päivittäin tuomassa marskille orvokkeja, mutta rouva Haglindilla on ollut tapana saada Esteri huomaamattomaksi (ettei hän osuisi isännän silmiin)antamalla hänelle ruokaa. Mutta 15.11.1935 Esterin kohtalo sinetöityy lopullisesti, kuten käy samana vuorokautena romaanin eräälle toiselle naiselle, Inessalle. Inessa ja hänen seurassaan kulkenut henkilö ovat kamaripalvelija Köpfin vieraita, jotka saavat toisinaan yöpyä talon alakerran yhdessä huoneessa - tosin Köpf on aina äärimmäisen vaivautunut vierailuista, Inessalla kun on taipumus aiheuttaa saapumisellaan talossa suurta epäjärjestystä.  

   Romaania lukiessani hämmennyin alkuun Diman arvoituksellisuudesta. Hän liikkuu kuin leijuen kaikkialla talossa, mutta häntä ei ikään kuin ole olemassa muiden henkilöiden silmissä. Öisin hänellä on ollut tapana intoutua fantasioimaan talon keskikerroksen huoneissa aasialaisen esineistön lumoamana. Päivisin hän on tarkkaillut piilopaikoistaan talon arkista elämää, hän näkee ja kuulee kaiken, mutta kukaan ei ole näkevinään häntä, kukaan ei puhu hänelle, saati että hän keskustelisi jonkun kanssa. Ilmeisen vähän häneen reagoi salzburgilainen kamaripalvelija Hans Köpfer, joka sen ajan, minkä hän jumaloimansa herran palvelemiselta ehtii, viettää peilin edessä ihailemassa omaa kauneuttaan (ja peläten sen rapistumista) - naisista hän ei piittaa.

   Talossa on kuitenkin juuri tänä päivänä vierailemassa yksi ihminen, joka huomaa Diman. Hän on Sophie. Kun Dima hiiviskelee yläkerran aulassa, hän kauhistuu, kun hän kuulee neiti Sophien puhuttelevan itseään venäjäksi: "Näen sinut. Tule sisään. Minun kukushkani. Käköseni, luuletko olevasi näkymätön?" Sophie pyytää Diman viereensä vuoteelle ja rupeaa puhumaan elämästään, vanhemmistaan ja sisarestaan kokonaisen tunnin ajan. Hän kertoo, miten hän jännittää aina isäänsä ja pelkää tämän nöyryyttävän hiljaista katsetta, joka on sama kuin tämän katse on silloin, kun hän on tyytymätön aamiaiskananmunan kypsyyteen. "Katsetta on turha yrittää tulkita minkäänlaiseksi, sillä jo sen ilmeeettömyys on huutomerkki..." Dimasta kiltin kuuntelijan saanut, humaltunut Sophie pyytää Dimaa keskemmälle isoon vuoteeseen: "Älä säpsähdä. Kastan nimettömäni sherrylasiin, kas noin, ja nostan sormen huulillesi. Maalaan ne nektarilla - haluatko nuolaista?"

   Diman elämään Sophie jättää lähtemättömän vaikutuksen.

     Eeva-Kaarina Arosella on taito viekoitella lukija kiinnostumaan ja kyky ruokkia hänen uteliaisuuttaan koko romaanin ajan.Hän peittää ja paljastaa henkilöiden välisiä yhteyksiä ja ikään kuin sotkee jälkiä. Kaikki selviää kuitenkin kuten trillerissä ainakin, mutta kirjailijan kyydissä on välillä pysähdyttävä ja huomattava, mitä hän perimmältään ajaa takaa.

   Romaanin henkilöille (niin talon asukkaille kuin vieraillekin) on yhteistä se, että he tuntevat marskia kohtaan ihailua, palvontaa ja kaipuuta. Tunnettua on, että monilla ihmisillä on tarve nauttia suurmiehen läheisyydessä tämä säteilystä, pieni huomio häneltä saattaa riittää elämän ajaksi. Dimalla on kaipuuseensa oma, erityinen syynsä. Hän kadehtii tuskaisesti nähdessään piilostaan, miten jotkut harvat henkilöt pääsevät vuokralaisen kanssa (kuten hän mielessään marskia nimittää) jonkinlaiseen läheisyyteen. Heitä ovat aatelisherra, varakas Henrik Ramsay, joka vaikuttaa niin sympaattiselta illallisvieraalta, että Dima unelmoi hetken kaveruudesta yhdessä hänen ja vuokralaisen välillä; Ramsay on ainoa, jolla on lupa sinutella marskia. Toinen henkilö on rouva Lehtinen, luonteva, verevä ja ammattitaitonsa arvosta tietoinen keittäjä, jolle Mannerheim suo keittiössä silloin tällöin pienet keskusteluhetket, koska heillä on yhteinen intohimo, ruoka.     

  Sophie kaipaa isältään päivän mittaan edes pientä hetkeä, jolloin hän voisi kertoa, miksi hän on tullut isää tapaamaan Pariisista. Asia koskisi sairasta mamaa, rahahuolia ja erästä kysymystä, joka on vaivannut Sophieta aina. Mannerheimilla on tyttärelleen aikaa vasta myöhään illallisten jälkeen. Tämän kohtauksen Dima näkee samettiverhon takaa. Hän katsoo "vuokralaista" joka istuu suuressa nojatuolissa polvi toisen päällä ja tämän tytärtä. "Harmaa pahvinaamio oli kasvoilta poissa. Hän katseli ystävällisesti homssuista tytärtään, mutta epäilin, huomasiko tytär sitä. Hän oli pakahtumaisillaan siitä, mitä halusi puhua isälleen. Puristin samettiverhoa nyrkissäni ja odotin. - Isä, älkää pahastuko, mutta teillä on niin harvoin aikaa jutella kanssani."

   Diman elokuvassa Mannerheimin repliikki samasta tilanteesta on fiktiota: "Kyllä, minä olen sinun isäsi, ja sinä olet minun rakas tyttäreni." Dima on keksinyt juuri nämä sanat ääneen sanotuiksi, sillä koko ikänsä hän odottanut kuulevansa oman isänsä suusta: Sinä olet minun rakas poikani.

   Romaanin päähenkilöt ovat Dima ja Sophie, ja vasta heidän kauttaan Carl Gustaf Mannerheim, lapsena.Heitä kolmea yhdistää lapsuuden tragedia, kaikkien vanhemmat ovat olleet keskenään toistensa kanssa onnettomia ja eron jälkeen lapsille on jäänyt kohtaloksi elää välinpitämättömän, etäisen isän ja psyykkisesti epävakaan äidin lapsena.

   Arosen valitsema romaanin miljöö, sisätila, on oivallinen ratkaisu; kodin seinät kätkevät sisälleen raastavia salaisuuksia. Kirjailija on yhdistänyt henkilövalikoimallaan kiinnostavasti ylhäistä ja alhaista, kaikkivoipaa ja avutonta, suurista suurinta ja kaikkein vähäpätöisintä, aikuisia ja lasta. Romaanin perusajatus on ikiaikainen ja yleisinhimillinen: tarve tulla nähdyksi.

   Lujarakenteinen romaani Kallorumpu on kielellisesti komeaa luettavaa. Se on kerta kaikkiaan vaikuttava lukuelämys.

 Novellit jäävät usein turhan vähälle huomiolle. Monisatasivuisiin romaaneihin verrattuna kokoelmat ovat ohuita, vaatimattoman oloisia kirjoja, jotka harvoin joulun alla loistavat nelivärikuvina kustantajan kokosivumainoksissa. Syynä tähän on markkinoiden mahti: novellit eivät myy. Sen tietää jokainen prosaisti, joka on sivumennen kysäissyt kustantajalta, voisiko hänen seuraava kirjansa olla novellikokoelma. Lyhytproosan huomiosta kilpailevat  myös tunnettujen kirjailijoiden julkaisut, jotka on koottu näiden lehtikolumneista, joten novellistin seinäruusun kohtalo ei ole harvinaista. Jos siis iso kustannustalo julkaisee esikoisnovellikokoelman, lukija voi luottaa siihen, että kirja on hyvä, sillä sen kustannuskynnys on ollut korkea, ja editorilla on ollut tavallista tiheämpi seula.

  Esikoiskirjailija Janica Branderilla on mitä tarjota. Hänellä on erityinen näkemys ihmiselämästä ja omaääninen kieli; molempia kykyjä tarvitaan onnistuneen novellikokoelman kirjoittamiseen. Hänen kokoelmansa kymmenessä novellisssa henkilöt ovat heitä, jotka jäävät huomaamattomiksi, joiden ohi kuljetaan ja joita ei katsota kohti, mutta joiden vain on elettävä elämäänsä ikuisessa katveessa. He ovat usein eri tavoin syrjäytyneitä, psyykkisesti sairaita tai sukupuolisesti poikkeavia. Novellissa Kotiinpaluu minä-kertoja, muiden Säpsyksi kutsuma nuori mies kertoo elämästään. Jo novellin avauslause selittää hänestä oleellisen:"Sikke ei koskaan tuntunut äidiltä. Se oli vain Sikke." Hänen annetaan kokeilla siviilielämää, ja hän muuttaa hoitokodista äitinsä luo ja ryhtyy auttamaan tätä kierrätystavaran myymälässä. Kovapintaiseen äitiinsä hän ei saa henkistä yhteyttä, mutta hän oppii toimimaan asiakkaiden kanssa. Elämä myymälän ulkopuolella on kuitenkin kovaa. Ihastuminen hurmaavaan Kellyyn päättyy katkerasti, kun hän joutuu näkemään Kellyn toisen miehen alla kellarivarastossa. Hän ei selviä pettymyksestään muutoin kuin muuttamalla takaisin tuttuun laitokseen, Kämmeneen, joka tuntuu enemmän kodilta kuin äidin huusholli, jossa vieraili outoa väkeä.

  Lapset Brander näkee sijaiskärsijän asemassa; he eivät saavuta aikuisten todellista huomiota, sen paremmin kuin kosketustakaan, he joutuvat olemaan pelkojensa kanssa yksin ja turvattomina. Niminovellissa pieni poika ahdistuu perheensä takia, koska isä on työtön ja äiti on onneton:

      "Taivaalla roikkui painava kuu, mutta tähtiä ei näkynyt.

        Kuu oli syönyt ne kaikki, ahne ja paha Lihakuu.

       Tiesin ettei äiti ollut tahallaan väsynyt ja isä pahalla tuulella."

  Brander liikkuu sulavasti eri miljöissä, novelleissa ollaan milloin isommassa tai pienemmässä kaupungissa, maalla, pohjoisissa karuissa maisemissa, ja novellien tapahtumat sijoittuvat niin nykyaikaan kuin menneille vuosikymmenillekin.

   Janica Brander on vasta 28-vuotias, mutta hän on ehtinyt opiskella maisteriksi ja tehdä toimittajan töitä, ja sen lisäksi kyennyt kirjoittamaan nämä novellit, jotka ovat taiten hiottuja ja kertovat juuri siitä, mistä prosaistin pitää kirjoittaa: hänen on tehtävä näkyväksi se, mitä ei nähdä.

  Kun aiemmin syksyllä huomasin, että Aarne Kinnusen muistelmakirja Päätoiminen elämä on ilmestynyt, otin hyllystäni hänen teoksensa Tuli, aurinko ja Seitsemän veljestä (1973). Olen alleviivannut taajaan kirjan rivejä ja tehnyt marginaaliin merkintöjä. Tämä tutkimus oli ensimmäisten opettajanvuosieni tärkein väline kun valmistin yläasteen kirjallisuustunteja. Sain sieltä avaimet tekstianalyysin saloihin - tosin olin saanut hyvää opastusta auskultoidessani Turun Norssissa, jossa ohjaava opettaja Raija Ruusuvuori neuvoi ikään kuin kädestä pitäen, miten tekstiä analysoidaan; kohteena oli Hyryn novelli. Kinnusen kirjasta avautui teoreettinen pohja, mikä on tarpeen, kun tekstiä lähiluetaan. Sen oppiminen ei ollut konkretisoitunut niinä vuosina, kun opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa. Aarne Kinnusesta henkilönä en tiennyt tuolloin mitään.

  Nyt tiedän hänestä paljon enemmän, kun olen lukenut hänen verrattomat muistelmansa. Kirjan kansipaperin sivuliepeen poleeminen alaotsikko "No niin, on aika heitellä kivet", on omiaan koukuttamaan lukijan heti kirjan osuttua käteen. Totta tosiaan, kahdeksankymppinen Kinnunen nakkelee sekä pienempiä että isompia kivenmurikoita riippuen henkilöstä ja asiayhteydestä. Hän on ohjelmallinen kyseenlaistaja, ruutia riittää pommittamaan instituutioita, auktoriteetteja ja aatesuuntia; niin uskonto kuin vasemmistopuolueet saavat kyytiä. Helsingin Sanomat on hänelle "Reichzeitung" ja sen monikymmenvuotinen kriitikko saa joitakin teräviä sivalluksia. Avoimesti Kinnunen ihmettelee myös, miksi Väinö Linna on ollut niin palvottu kirjailija, hänen romaaniensa suurten linjojen kompositioita hän arvostaa muodoltaan, mutta sisältö on sosiaalidemokraattinen ja sanataiteen uudistajana Kinnunen ei Linnaa pidä. Kaikkein painavimman arsenaalinsa Kinnunen kohdistaa kirjallisuustieteilijöitä kohtaan sekä hänen opettajinaan että kollegoinaan. Sen sijaan opiskelijoista hänellä ei ole juuri pahaa sanottavaa. Kinnunen lohkaisee, että hänen työnsä on ollut kaiken kaikkiaan varsin miellyttävää, opiskelijoista kun 90% on ollut nuoria, viehättäviä naisia; jotkut menestyneimmät opiskelijat hän mainitsee nimeltä. Hän on erityisen hyvillään luonnehdinnasta itsestään, kun hän oli kuullut naisopiskelijan suusta, että hän on "pelätty mutta pidetty".

   Näyttää siltä, että tänä syksynä Kinnunen sähköisine muistelmineen on ollut ainakin kirjallisissa piireissä keskustelunaiheena, suuntaan jos toiseenkin. "Akateemisen ilkeilyn uusi ennätys lienee kirjassa saavutettu." (Panu Rajala blogissaan 12.11. 2011) "Päätoiminen elämä on valloittava muistelma" (Tarja Pulli, Parnasso 5/2011).

   Riuskan Kinnusen tausta selittää osaltaan hänen persoonaansa. Sydänsavolaisen maalaistalon pojan päätyminen Savonlinnan lyseon kautta Helsingin yliopiston professoriksi on monessa mielessä ollut vaikea polku. Ilman älyään, sisuaan, rohkeuttaan, verbaalista lahjakkuuttaan ja huumorintajuaan hän ehkä olisi jäänyt tien sivuun. Vastuksia on riittänyt yllin kyllin. Jo lähteminen syrjäisen maalaistalon oloista on ollut suoritus: 11-vuotias poika joutuu asumaan vuokralla ventovieraan tehdastyöläisen ahtaassa asunnossa ja selviytymään kaikista asioistaan omin päin, koska koti on monen veden ja taipaleen takana eikä kotona lukukausien aikana käydä kuin pyhinä. Savonlinnan lyseossa on edessä poikakoulun kova maailma, ankarat opettajat ja aggressiiviset luokkatoverit. Kinnunen oli kotonaan saanut toki hyvää harjoitusta veljien kanssa erinäsissä mittelöissä, mutta ne taidot eivät enää riittäneet. Poika kävi salaa Savonlinnan Voimailijoiden harjoituksissa niin että voima ja tekniikka auttoivat häntä hakkaamaan pahimman kiusaajansa ja sen jälkeen hiljentämään muutkin pennalismin harjoittajat. Hänen sisuaan kasvatti mahdollisesti myös se, että hänen oli haudattava koti-ikävänsä. Lapsi kaipasi luonnostaan kotiaan, vaikka sielläkään ei aina niin kultaista ollut. Vanhanakaan Kinnunen ei imartele vanhempiaan; isä ja äiti olivat sangen riitaisa aviopari, äidillä oli myrkyllinen kieli ja opettajaseminaarissa omaksuttu alituinen siveellisen ryhdin korostaminen "niin että aina piti hävetä itseään" ja alakynteen jäänyt isä osasi kyllä komentaa lapset työntekoon pienestä pitäen. Selkäsaunat olivat täysin itsestään selvä tapa rangaista, niitä tuli niin isän kuin äidinkin kädestä - mitä Kinnunen ei pidä erityisemmin tuomittavana ja tunnustaa itsekin soveltaneensa perinteistä kasvatusmetodia omiin lapsiinsa.

  Maisteri Kinnunen toimi alkuun psykologina, mutta tutkijan työ kiinnosti. Tieteellinen ura oli kuitenkin vähällä nousta heti alkuun pystyyn, sillä hänen poikkiteteelliselle psykologian ja kirjallisuuden yhdistelmätutkimukselleen kävi huonosti: neljän vuoden työ kuivui hukkaan, kun se keskeytyi vaikutusvaltaisen G.H. von Wrightin asiantuntijalausuntoon: "Spekulaatiota." Nuoren perheenisän velkataakka oli väitöskirjan tekovuosina vain kasvanut ja yliopistoura tuntui jääneen vain haaveeksi. Kinnunen turhautui ja katkeroituikin, mutta perhe-elämä ja ystävistä ennen muuta kirjailija Juha Mannerkorpi, auttoivat elämässä eteen päin. Yliopistoura jatkui kirjallisuustieteen laitoksella assistenttina, eikä Kinnunen antanut periksi, vaan 1970-luvussa hän väitteli Aleksis Kiven näytelmistä. Väitöskirjasta nousi melkoinen kohu: Kinnunen oli rohjennut kritisoida aikaisempia Kivi-tutkijoita! "Tarkiaisen nimi oli suorastaan pyhä", Kinnunen muistelee.

   Sekä omasta opiskeluajastaan että yliopistouransa alun hankaluuksista Kinnuselle jäi paljon hampaankoloon. Professori Rafael Koskimies saa häneltä leppymättömän höyhentämisen. Kun tämä oli ohjannut hänen ensimmäistä väitöskirjaansa, ohjaus oli ollut yliolkaista ja kun väitöskirja sitten varsin ikävällä tavalla keskeytyi, Koskimies ei millään tavoin ryhtynyt puolustamaan opiskelijaansa, mitä Kinnunen ei ole antanut koskaan anteeksi. Kun Kai Laitinen sittemmin pyysi häntä Koskimiehen hautajaisiin yhdeksi arkunkantajaksi, Kinnunen suorastaan loukkaantui. 

  Kirjallisuudentutkijoiden opetuksen ja metodien taso 1960-luvulla saa Kinnuselta runsaasti sapekkaita huomautuksia: " Kirjallisuusprofessorit eivät kerta kaikkiaan osanneet luennoida eivätkä opettaa ...He eivät välittäneet ihmisistä. Tenttikirjoista ei oppinut muuta kuin abstrakteja aikakausia, joiden luonnehdinnat olivat harhaanjohtavia ja ainakin vanhuuttaan epätarkkoja. Kirjailijan elämästä oli kova huoli, miten eli, miten kuoli. Minkäänlaista analyysin saati synteesin opetusta ei ollut."

- Muistelmia lukiessa sain kimmokkeen muistella omia opiskeluaikojani samoihin aikoihin Turussa yliopistossa. Prof. Eino Krohn oli hurmaava originelli, hän luennoi suoraan kirjasta lukemalla ja tenteissä hän oli varsin suurpiirteinen. Apul.prof. Irmeli Niemi oli pidetty mutta ei pelätty; hän jopa tuli keskustelemaan opiskelijoiden kanssa, tervehti aina vastaan tullessaan ja piti suosittuja luentoja draamoista; professori Leevi Valkama puolestaan oli pelätty mutta ei pidetty; hänen luentonsa olivat selkeitä ja tekstilähtöisiä, mutta luentoa kuuntelevat ihmiset olivat hänelle kuin kaalinpäitä ja tenteistä hän ei juuri ketään päästänyt läpi ensimmäisellä kerralla. -

 Kinnunen saa aiheen kiivailla yhä vanhakantaisten metodien käyttöä vastaan. Vielä v. 2009 Pekka Tarkka ja Panu Rajala vaativat "elämä ja teokset" -metodia, tosin heille "metodi" tarkoittaa esikuvien löytämistä, "Tulos on trivialiteetteja", Kinnunen näpäyttää. (s.153 alaviite)

   Kinnusella on kanttia laukoa kuviakumartamattomia mielipiteitään, sillä hänen ansiostaan estetiika oppiaineena sai uuden käänteen jo hänen proseminaareistaan. "Menestys oli valtava"; Kinnunen toteaa. Hänen luennoilleen oli tungosta, opiskelijoita oli yhtäkkiä satoja. Hänen kirjansa Esteettisestä elämyksestä  (1969) merkitsi modernia käännettä suomalaisessa estetiikassa. Tekstistä tuli oleellinen kirjallisuudentutkimuksessa.

  Aarne Kinnunen on kiivas ja muistelmissaan välillä häpeämätönkin. Arvelen, että jotkut eivät ollenkaan pidä hänen muistelmistaan, jos sattuvat tuntemaan hänen kouraisunsa omissa niskavilloissaan. Sen sijaan hän ei mielestäni ole julkea, hän ei käy kiinni henkilöihinsä, vaan puuttuu heidän julkaisuihinsa ja sanomisiinsa.  Tiettyä reiluuttakin hänestä paljastuu. Hän kuvaa esimerkiksi esimiestään professori Annamari Sarajasta ikäväksi ihmiseksi omituisuuksineen, mutta tämä saa häneltä kiitosta persoonallisesta tavastaan opettaa. Kinnunen ei muutenkaan täysin lyönyt kantojaan liian tiukkaan kiinni, hän on pystynyt joustamaan tarpeen tullen. Kerrottakoon, että vaikka hän oli suuttunut 70-lvun alussa Irmeli Niemen nartikkelista, jossa tämä kritisoi Kinnusen estetiikan opetusta liiallisesta konservatiivisuudesta vailla yhteiskunnalista ulottuvuutta, Kinnunen oli valmis vuosia myöhemmin suosittelemaan Niemeä Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professorin virkaan Leevi Valkaman jäädessä eläkkeelle. Turussa oli syntynyt vaikutusvaltaisten yliopistoihmisten joukko prof.Inna Koskenniemen johdolla, joka vastusti Niemen valintaa, koska tällä oli vasemmistolaisen maine. Vastaehdokkaan Aarre Heinon tieteellistä kompetenssia Kinnunen piti täysin riittämättömänä, ja Niemi valittiin.

  Edellä kerrottu episodi kuvaa hyvin sitä ahdasta ilmapiiriä, joka 1970-luvulla vallitsi, armottomia oltiin, puolin ja toisin.

  Aarne Kinnusen muistelmia luki mielikseen, vaikka useita näkemyseroja asioista onkin, ei tosin kirjallisuudentutkimuksesta. Kunnon tuuletus on virkistävää, poissa ovat niin usein muistelmakirjoitusten turha vaatimattomuus ja akateeminen korrektius, minkä takaa voi paljastua kätkettyä egoismia. Kirja on kauttaaltan loistavaa kieltä, ytimekästä, pelotonta satiiria ja hauskoja kärjistyksiä. Harvoin saa professorin muistelmia lukiessa nauraa. 

    Kirjailijaelämäkerran nimi on osuva: Arto Mellerin 49-vuotisessa elämässä  rosoa ja levotonta liikettä riitti yllin kyllin. Kirjan alaotsikko on selventävä; elämäkerran kirjoittaja Martti Anhava, Mellerin kustannustoimittaja ja ystävä, tarjoaa lukijalle elämäkerran, ei väkisin väännettyä "tieteellistä" teosta, jolloin nimen alaotsikkona olisikin Elämä ja teokset, jossa vanhanaikaiseen tapaan haettaisiin edelleen kirjailijan elämästä vastaavuuksia hänen teoksiinsa. Anhavan näkökulma on poikkeuksellinen sikäli, etten muista kustannustoimittajan kirjoittaneen työkumppanistaan elämäkertaa.

  Anhavalla on lähteinään työhönsä Otavassa kuuluneen aineiston lisäksi runsas haastattelumateriaali, jota hän käyttää usein suorin lainauksin. Kirjailijasta ovat kertoneet omaiset, Mellerin ensimmäinen vaimo, näyttelijä Kaija Kangas, tyttäret Vera ja Sara, Esteri-täti, kolme veljeä sekä muutama lapsuuden- ja nuoruudenystävä, teatteri- ja elokuvapiireistä ystäviksi tulleet (mm. Arto af Hällström ja Matti Ijäs) sekä Nadja Pyykön poika Matti. Anhavan käytössä on ollut myös lukuisa määrä A4-kokoisia kiinalaisia muistikirjoja, joita Melleri kirjoitti koko aikuisikänsä. Melleri on mitä ilmeisimmin varjellut muistikirjojaan loppuun asti kuin silmäteräänsä, sillä huolimatta varsin liikkuvasta boheemielämästään kirjat ovat säilyneet.

Kirjailijana Melleri saavutti paljon, julkaisi 20 teosta, sai kiitosta ja rahaa, mutta elämässään hän tahtoen tai tahtomattaan menetti kaiken mitä ihminen voi menettää.

 Melleri syntyi lappajärveläisen, uskovaisen kauppiasperheen seitsemänneksi lapseksi. Koska äidin henkiset voimat olivat synnytyksen jälkeen heikonlaiset, isän äiti ja sisar,Esteri-täti, ottivat vauvan hoitoonsa. Isoäidin ja tädin kasvatuskoti jäi pysyväksi, joskin vanhemmat ja muut sisarukset asuivat lähipiirissä. Suhde äitiin oli kylmä ja etäinen, ja isä Melleri kuoli pojan ollessa 10-vuotias. Lapsuudenkodissaan Arto sai osakseen paljon rakkautta ja huolenpitoa, jopa hemmottelua, ja hänestä kasvoi varhaiskypsä ja sosiaalinen koululainen. Hänen lukemis- ja kirjoitusintoaan tuettiin niin kotona kuin koulussa. Hän julkaisi esikoisteoksensa, nuortenromaanin Meno-paluu jo 14-vuotiaana ja kertomuksen Liftarien yö 17-vuotiaana.   

    Helsinkiin muutettuaan Melleri pääsi lyhyen yliopisto-opiskelun jälkeen teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle. Hän löysi pian samanhenkistä seuraa, ja nuorten teatterintekijöitten yhteistyönä syntyi näytelmä Pete Q, josta tuli uudistava vastavoima 60-lukulaiselle osallistuvalle teatterille. Näihin aikoihin Melleri avioitui suuren rakkautensa, näyttelijä Kaija Kankaan kanssa, ja tytär Vera syntyi. Perheen arkielämä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, koska Mellerille oli kehittynyt alkoholi- ja huumeriippuvuus. Hän oli rauhaton, kulki missä kulki ja eli vaarallista varjoelämää viinan, pilven ja amfetamiinin otteessa. Kaikesta huolimatta hän pystyi kirjoittamaan ja julkaisi vuoden tai kahden välein runoja, näytelmiä, romaanin ja lyhytproosaa sekä teki elokuvakäsikirjoituksia (mm. Räpsy ja Dolly Matti Ijäksen kanssa.)

  Hektistä ja holtitonta elämäänsä Melleri suomi itse muistiinpanoissaan: "Luettelo virheistäni 1) liioittelu; valehtelu 2) epäkäytännöllisyys ja sen tekeminen hyveeksi 3) itsekkyys 4) halu esiintyä itseäni parempana ja enempänä muiden silmissä (vrt. 1) 5) laiskuus. En voi syyttää viinaa tai huumeita. Ne vain paljastavat nämä asiat terävämmin, suurentavat, aktivoivat sitä mitä minussa on... Mistä syystä minulla on jonkinlainen 'paljastumisen pelko', on ollut aina..." (18.7.1982)

Perhe-elämä Turussa (vaimo oli näyttelijänä kaupunginteatterissa) kävi peruuttamattomasti yhä vaikeammaksi, vaikka nuorempi tytär Sarakin oli syntynyt. Melleri kärsi avioerostaan ja syytti muistiinpanoissaan itseään.

  Palattuaan uudestaan pysyvästi helsinkiläisympyröihin hän ryhtyi elokuvatyöntekijä Nadja Pyykön asuinkumppaniksi, myöhemmin aviomieheksi. Nadja Pyykkö oli 10 vuotta Melleriä vanhempi, tasapainoton, dominoiva ja alkoholisoitunut nainen, jonka kaikki neljä lasta olivat jääneet isiensä kasvatettaviksi. Tässä vaiheessa pariskunta oli näkyvästi esillä niin kapakoissa kuin juorulehdissäkin ja tuhoisa elämäntapa syveni syveni syvenemistään. Siksi vaikuttaa yllättävältä, että Melleri sai kokoelmastaan Puukkobulevardi Finlandia-palkinnon v. 1997. Anhava ei salaa mielipidettään Mellerin palkitsemisesta, vaikka hän kustantajaa edustaakin. Hän selvittää, että palkinto osui Mellerille puolivahingossa, sillä palkintoraati ei kyennyt toimimaan yksimielisesti päätöstä tehdessään. Runoilijan kättä iso raha ei kauan lämmittänyt, kaikki meni velkoihin.

  Mellerin elämän viimeiset seitsemän vuotta olivat helvetilliset. Jäätyään kesällä 1998 juovuspäissään auton alle hänestä tuli aivoinvalidi. Hänet leikattiin kolmeen kertaan, hän sai hyvää hoitoa ja hänet lähetettiin kuntoutuslaitoksiin. Puhe palasi vähitellen, samoin liikkuminen ja kuin ihmeen kaupalla, käsi pystyi myös kirjoittamaan, tosin tekstien taso ei yltänyt suinkaan siihen, mitä se oli ollut ennen tapaturmaa. Entisen ajoittain räyhäkkään käyttäytymisen tilalle tuli alistuva ystävällisyys. Mutta hänen toipumisolosuhteensa kotona Puu-Vallilassa olivat karmeat. Oli sitten runoilija tai ei, kenenkään ihmisen ei pitäisi vammaisena joutua läheisensä mielivallan uhriksi, johon Melleri joutui. Sekä Mellerin tyttäret että veljet koettivat tehdä kaikkensa. He hankkivat Mellerille edunvalvojan ja kotisairaanhoitajan, mutta Nadja Pyykkö ei ennen pitkää ollut järjestelyihin tyytyväinen, ja hänen onnistui näyttelemään lääkäreille ja sosiaaliviranomaisille huolehtivaa vaimoa ja pääsi kuin pääsikin Mellerin viralliseksi edunvalvojaksi ja omaishoitajaksi. Nadja Pyykkö piti kuitenkin entiseen tapaan kotonaan ryyppäjäisiä, kohteli miestään häijysti ja julkeasti, ajoi tämän välillä ulos yöhön hoippuroimaan ja katsoi päältä kun hänen rakastajansa hakkasi Melleriä jalkapohjiin. Yrityksistä huolimatta eivät omaiset sen paremmin kuin ystävätkään pystyneet puuttumaan asioihin. Mellerin monivuotinen ystävä, pirin käyttäjä ja myyjä Petri muistelee kaverinsa kärsimää kohtelua: " Musta oli mieletöntä, kuinka sitä juotettiin, kun se oli ihan zombina, hirveitä bileitä siellä kotona ja tää nököttää nurkassa maahan tuijottaen. Ja kapakassa... ihan väkisin sen muijan piti raahata se kapakkaan missä pidettiin hauskaa ja Arto oli siellä heittopussina, tai kuin joku räsynukke."

  Liki 700-sivuinen elämäkerta on verrattoman kiinnostavaa luettavaa erään ihmisen kohtalosta. Anhavan kerronnassa puuttuu paperinmakuinen elämäkertailu, asioiden sievistely ja osoitteleva moralisointi. Mellerin elämä oli ihmiselämää, jota ei voi arvottaa sen pohjalta, onko sen kuvaaminen ja julkaiseminen korrektia.

   Jos blogini lukija perää sitä, etten ole tutustunut Mellerin runouteen, ilmoitan, että koska en ole lyriikasta tarpeeksi hyvin perillä, areena on vapaa. Ja jos joku haluaa soimata minua alhaisesta tirkistelynhalusta, ei kannata lähettää kommenttia, sillä otan sen tekopyhyytenä.

 Elämäkerrat ovat kautta aikojen olleet suosittua lukemista. Monia lukijoita yksinkertaisesti kiinnostaa toisten ihmisten elämä - varsinkin kun lukija itse pohdiskelee omaa mennyttä elämäänsä vuosikymmenien perspektiivistä.

  Kirjailijaelämäkerrat ovat oma lajinsa, ja niillä on ollut taipumus herättää runsaasti kiinnostusta, hyvässä ja pahassa. Jos kirjoittaja on ottanut aiheekseen kirjailijan elämän, hän kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään, tietoisesti tai tiedostamattaan. Kirjailijan valinta ja tämän elämänvaiheiden painotukset kielivät kirjoittajan omista intentioista. Mielestäni parhaat kirjailijaelämäkerrat ovat syntyneet kaveripohjalta, toinen kirjailija ymmärtää toista. Veijo Meri kirjoitti konventioita uhmaten subjektiivisen elämäkerran "Aleksis Stenvallin elämä" (1973) ikään kuin Kivi olisi ollut hänen kirjailijaystävänsä. Silloin oli vielä uutta, että elämäkerta paljasti kansalliskirjailijasta myös ikäviä luonteenpiirteitä, mikä kuohutti monen Kiven ihailijan tunteita. Myöhemmin Erno Paasilinna kirjoitti kaveruuden lähtökohdista Timo K. Mukasta elämäkerran - kirjailijan kohtalo oli ollut erikoinen, hän kuoli vain alle 30-vuotiaana ja oli kirjoittanut siihen mennessä jo paljon. Hannu Mäkelän humaani elämäkerta Samuli Parosesta on kirjoitettu kirjailijakaverin ja kustannustoimittajan näkökulmasta. Tämän syksyn kirjailijaelämäkerran huippua edustanee Martti Anhavan kirja Arto Melleristä.

  Kirjallisuudentutkijoille ja kriitikoille kirjailijaelämäkerrat, samoin kuin elämäkertaromaanit, ovat kova pala. Tutkijat moittivat helposti niitä epätieteellisyydestä ja pintapuolisuudesta ja kriitikot nyrpistelevät voyerismiin langenneille elämäkertureille. Akateemisessa tutkimuksessa on ajat sitten luovuttu kirjailijan elämä ja teokset -menetelmästä, jolloin usein yksioikoisesti nähtiin jonkin tietyn henkilön tai tapahtuman vaikuttaneen suoraan kirjailijan tiettyyn teokseen. Selvää on, että jokainen kirjailija kertoo fiktiivisessä teoksessaan enemmän tai vähemmän omista kokemuksistaan, mutta niiden alkuperän selvittäminen on toisarvoista tutkimuksessa. Nykytutkijat kiinnittävät huomiota mm.kerronnan keinoihin, kieleen ja rytmiin. Esimerkiksi Juhani Niemen kirjoittamassa teoksessa "Juhani Aho" (1985) jätetään kirjailijan henkilökohtaisen elämän selittäminen vähälle. Erikoisuutena mainittakoon, että jo v. 1917 Juhani Siljo kirjoitti 70-sivuisen "Kirjailijakuvan" Teuvo Pakkalasta kertomatta kirjailijan elämästä muuta kuin ilmoittamalla Pakkalan syntymävuoden 1862 - senkin alaviitteessä; hän keskittyi analysoimaan kirjailijan teoksia.

  Juuri ilmestynyt Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide sai tuoreeltaan sapiskaa professori Jyrki Nummelta (HS 8.9.11) siitä, että teos edusti hänen mielestään "perinteistä populääriä elämäkertaa". Kaikki oli hänestä ennestään tuttua asiaa Ahosta. Lukiessani kirjaa huomasin, että Rajala myötäilee uskollisesti kirjallisuutta ja kirjeitä, joita on ennenkin pengottu, kun Ahosta on tehty elämäkertoja, romaani, näytelmä, tv-sarja ja tv-dokumentti. Kirjoittaessani romaania Neiti Soldan (2000)  ammensin fakta-aineksia samoista lähteistä, joita olivat mm. Antti J.Ahon laaja elämäkerta isästään (1951), Riitta Konttisen Boheemielämää (1996), Elisabet Järnefeltin kirjekokoelma (toim.Suvi-Sirkku Talas 1996) ja Juhani Ahon kirjeitä (toim. Juhani Niemi 1986).

   Rajalan Aho-elämäkerrassa kirjailijan naissuhteet ovat laajasti esillä - kuten teoksen kieltämättä erikoinen nimikin lupaa. Rajala käyttää nykykielistä ilmaisua läheisriippuvainen tulkitesaan Ahon suhdetta tämän  elämän tärkeimpiin naisiin. Rakkaus 22 vuotta vanhempaan rouva Elisabet Järnefeltiin kesti kymmenen vuotta, vaikka nuorta ja viriiliä Ahoa piinasi ankarasti pelkkä "sielukkain olo". Suhteen seurauksena syntyivät myöhemmin Ahon parhaimpien romaanien joukkoon kuuluvat Yksin ja Papin rouva. Aho järjesti itsensä toistamiseen läheisriippuvuuteen ryhtymällä rakkaussuhteeseen vaimonsa Vennyn nuorimman sisaren Tillyn kanssa. Hän halusi pitää itsellään molemmat naiset, tuskin hän koskaan suunnitteli avioeroa naidakseen Tillyn, joka sai Ahon kanssa tämän nuorimman pojan, Björnin. Kaikkia osapuolia rasittanut kolmiosuhde kesti Ahon kuolemaan asti.

Naisten mies oli kaiketi myös naistenmies; vaatii nimittäin melkoisia pelurimiehen taitoja, kun pystyy pitämään samaan aikaan kahta naista, vieläpä sisaruksia, vieläpä omassa kodissaan. Tällaisessa elämäntavassa tuppaa käymään niin, että mies jää lopulta yksin, jollei ennen, niin vanhetessaan. Viisikymppisenä Aho alkoi olla ennen aikojaan vanhentunut mies, jonka elämässä naiset olivat vaihtuneet kaloihin. Aho sulostutti elämäänsä pyytämällä kesäkaudet lohia Huopanankoskella. Oletan, että  intohimoinen kalastaja koki onkiessaan samantapaista kihelmöivää jännitystä kuin nuorempana useissa naissuhteissaan.

Romaanissaan Juha Aho jalosti komeasti sanataiteeksi omat elämänkokemuksensa. Kolmiokuviot rakkaussuhteissa olivat jo valmiina ja kieleensä Aho sai uutta ja jylhää ulottuvuutta osallistumalla pitkät ajat  suureen työhön Raamatunsuomennoskomiteassa. Huopanankoskelta välittyi veden dramatiikkaa ja kalastaminen vaati psykologista keskittymistä, Rajala kokoaa Juhan taustoja kiinnostavasti yhteen.

  Rajalalla on monisyisempi tulkinta Ahon romaanien kolmiokuvioista kuin Antti J. Aholla, joka yhdisti yksioikoisesti romaanien henkilöt todellisiin henkilöihin. Hänen mukaansa Ahon henkilöt varioivat usein kirjailijan omia luonteenpiirteitä ja tuntemuksia, joten henkilöiden esikuvien ottaminen todellisuudesta ei tee oikeutta Ahon romaanitaiteelle.

  Ahon värikkäisiin naissuhteisiin Rajala suhtautuu ymmärtävästi. Voi hyvin kuvitella Ahon ja Rajalan keskustelemassa "miesten kesken", millaisia naisia mies tarvitsee ja kaipaa. Keskustelun jälkeen tohtori kirjoittaa kotona tekeillä olevaan kirjaansa vaikutelmansa siitä, mitä oli kuullut kansalliskirjailijan puhuvan:

    " Ei ole kumma, jos Jussi ihastui Vennyn kauniimpaan ja nuorempaan sisareen, luonnonraikkaaseen Tillyyn. Kolmio pysyi vielä kärjellään tasapainossa, kiitos Vennyn suurpiirteisen suvaitsevaisuuden ja sisarrakkauden. Miestään hän rakasti niin paljon, että soi tälle yli kohtuudenkin meneviä iloja, joita mies kaipasi. Ehkä Jussi alkoi tällöin jo aavistaa, että hänen on käynyt vielä paremmin kuin hyvin. Eroottinen kolmio, jota hän haaveissaan oli rakentanut Elisabetin ja Ainon varaan, näytti nyt toteutuvan ja ruumiillistuvan vastaparin Vennyn ja Tillyn vapaamielisessä seurassa."

 Panu Rajala, Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide s.202 

Täällä päin tapana sanoa, että tulee hyvä vuosi, kun syksyn sato näyttää tavallista paremmalta. Kotimaisen kaunokirjallisuuden syksyn uutuudet ovat myös osoitus erinomaisesta sadosta. 

Olen lukenut Kari Hotakaisen romaania Jumalan sana sivulle 114 asti. En voi muuta kuin joka ainoalla sivulla ihailla hänen selkeänkirkasta lausettaan, joka aina sisältää vaikuttavan latauksen. Teksti on niin innostavaa luettavaa, että pitää tarkoituksella hiljentää lukuvauhtia, että pääsee varmasti niin sanotusti osille.  Kari Hotakainen jatkaa vakuuttavasti kummisetänsä perinnettä.

 Uutuuskirjojen ennakkotietojen perusteella ja tekijöiden edellisiä kirjoja  lukeneena odotan vesi kielellä syksyn kirjasatoa. Lukulistan kärkisijoilla ovat Tuomas Kyrön, Jari Tervon ja Miika Nousiaisen uutuudet.  

 

- Lue tää, se on tosi hyvä, ehdottomasti kesän paras lukukokemus, ystävätär sanoi ja lainasi Siri Hustvedtin uusimman romaanin Kesä ilman miehiä (The Summer without Men). 

  Kesä ilman miehiä oli nopealukuinen, alkuun se oli suorastaan kiinnostavaa, mutta vähitellen mieleen kerääntyi niin paljon kysymyksiä ja huomautuksia, että kirjan luettuani piti soittaa ystävättärelle ja kertoa, että romaani oli ollut minulle enemmän pettymys kuin kohottava lukukokemus. Syntyi virkistävän kipakka keskustelu; ystävätärtä ihmetytti, etten ollut ymmärtänyt romaanin loistavaa ironiaa. Ironiaa vai, eihän kirjassa huumoria ollut ollenkaan, vastustin.  Pitää siis lähteä kerimään kirjaa uudestaan auki.

   Romaanin juonitaso on klassinen: lukevia naisia aina ja alati kiinnostava perusasetelma, uskoton aviomies, petetyksi joutunut vaimo ja kertomus siitä, millä tavoin sotkusta selvitään.  Newyorkilaisen pariskunnan pitkä avioliitto joutuu yllättäen koetukselle, kun Boris (neurologi) ilmoittaa vaimolleen Mialle (runoilija ja kirjallisuudenopettaja), että hän haluaa pitää paussia avioliitosta, koska hän on rakastunut 30-vuotiaaseen alaiseensa, ranskattareen, joka työskentelee hänen kanssaan samassa laboratoriossa, jossa tutkitaan rottien aivotoimintaa. Boris on muuttamassa pois kotoa, ja Mia järkyttyy niin, että joutuu psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Hän toipuu kuitenkin parissa viikossa, jättää New Yorkin ja matkustaa kotiseudulleen, maalaismaiseen pikkukaupunkiin, jossa hänen iäkäs leskiäitinsä asuu palvelutalossa. Kesän aikana Mia löytää elämäänsä aivan uusia ulottuvuuksia, sillä hän saa heti ystäviä lähettyviltään. Naapuritalossa on perhehelvetissä elävä nuori, sympaattinen perheenäiti, äidin ystävättärien joukosta Mia saa ystäväkseen 90-vuotiaan entisen kuvataideopettajan, joka kirjoo salaa huiman eroottisia tekstiilejä ja Mia vetämässä runokerhossa olevissa 13-vuotiaissa tytöissä ja näiden välisissä suhteissa on yllin kyllin kiinnostavaa. Mia elää täyttää elämää vatvomatta alituiseen omaa onnetonta kohtaloaan Boriksen kanssa, joka sillä välin harhailee jossakin missä lie, Paussista seuraa Välisoitto ja vihdoin Finaali, joka ei tule lukijalle yllätyksenä.

   Edellä olisi ns. lukuromaanin ainekset, mutta eihän Hustvedt sellaiseen sorru, maailmankuulu älykkökirjailija. Hän on lähtenyt kokeilemaan romaanin uutta muotoa  ja rakentanut teoksensa perinteisiä kerronnan lakeja  noudattamatta. Hän on rikkonut aikajanan turvautumalla takautumiin lapsuudestaan ja avioliitostaan, Mia muistelee, assosioi ja keskustelee lukijan kanssa. Muotokokeilut voisivat olla piristäviäkin, mutta proosalla on omat lainalaisuutensa. Romaania kannattavista perusasioista tärkeimpiä on uskottavuus; olkoon teos kuinka perinteitä rikkova tahansa, siinä pitää olla uskottavuutta, lukijalle pitää näyttää, että tilanne tai tapahtuma voisi olla totta ja henkilökuvauksen on oltava psykologisesti vakuuttava. Hustvedtin romaani on sekava vyyhti kirjavia ja traagisia naiskohtaloita. Epäuskottavuuteen saakka kirjailija toistaa feminististä teesiä, että naisten keskinäisellä solidaarisuudella ja naisille ominaisella intuitiolla ratkaistaan ongelmat. Mia on parantunut ennätysajassa hermoromahduksesta, sillä häntä käyvät sairaalassa katsomassa rakastava aikuinen tytär ja rakastava sisar. Todellisuudessa suljetun osaston potilas on niin sairas, ettei hän kunnolla pysty vuorovaikutukseen, ei edes lähimpiensä kanssa. 

  En lähde puolustamaan myöskään Hustvedtin tapaa käyttää faktatietoa kerronnan lomassa, vaikka kirjoittajan omaksuma tietoaines on romaanissa usein välttämätöntä. Ongelma on se, miten se ujutetaan kerrontaan niin, ettei sauma näy. Kun filosofointi, analysointi ja tutkimusten referointi jää lillumaan painolastiksi tekstiin, lukija voi ruveta epäilemään, että kirjailija on pöhötyksellään yrittänyt peittää romaaninsa sisällyksettömyyttä.

  Parhaalla tahdollanikaan en ymmärrä kirjan kohtausta, jossa Mia istuu runotyttö Alicen vaaleansinisessä huoneessa selvittääkseen, miksi tyttöryhmä on kiusannut rumasti Alicea, joukon lahjakkainta kirjoittajaa. Alice makaa sängyllään suostumatta puhumaan ikävästä kokemuksestaan. Mia jää kärsivällisesti odottamaan Alicen avautumista ja tulee ajatelleeksi omiaan. Tässä kohdin hän ei kuitenkaan muistele sitä, miten hän on itse samanikäisenä joutunut kokemaan tyttöjen harjoittamaa julmaa henkistä väkivaltaa - se on kerrottu jo aikaisemmin muussa yhteydessä. Ei, Mian mieli askartelee erotiikassa ja sukupuolikäyttäytymisessä. Hän muistelee euforista kokemustaan mieshierojan kourissa, palauttaa mieleensä tyrmistyttävän keskustelun, jossa Boris kollegoineen puhui siitä, etteivät muut eläinnaarat kuin naiset koe orgasmia ja miten hän Mia, oli opiskellut tämän jälkeen asiaa kirjoista ja löytänyt vastalauseen, vuonna 1971 tiede oli jo osoittanut että rheusapinanaarat käyttäytyvät naisten tavoin, ja sen jälkeen Mian ajatuksissa pyörii se tieto, mitä hän oli hankkinut kirjoista eläinnaaraiden klitoriksen olemassaolosta. Kokonaista viisi ja puoli sivua Hustvedt saa kulumaan Mian esittelemissä sukupuoliteorioissa, ennen kuin onneton Alice avaa suunsa. En ymmärtänyt rinnastusta - enkä ota vastaan ironiakorttia kyseisessä episodissa.

  Romaanin nimi Kesä ilman miehiä on sikäli osuva, että sen voi tulkita ainakin kahdella tavalla kuten koko romaaninkin. J o s  Hustvedtin tarkoitus on ollut lujittaa ammoin sitten omaksuttuja feministisiä painotuksia kliseemäisyyteen saakka, romaani on jälkijättöinen, mutta j o s hän on halunnut pöyhiä luutuneita feministisiä käsityksiä, missio on ollut liian vaativa ja hän on joutunut rämpimään eksyksissä vaikeassa maastossa.

  Tutkimme vitriinipöydän ääressä innokkaasti  valokuvia, jotka liittyvät Aho&Soldan -näyttelyn taiteilijoiden perhepiiriin. Seurassani oli Marie o.s. Soldan; olimme tulleet näyttelyyn henkilökohtaisista syistä, sillä Heikki Aho ja Björn Soldan ovat olleet Marien  isän serkkuja ja minua kiinnosti toisesta syystä samat henkilöt, jotka olivat minulle tulleet lähdekirjallisuudesta  tutuiksi kirjoittaessani romaania Neiti Soldan. Valokuvien henkilöt piti tunnistaa itse,  kuvia ei näet ollut nimetty - kuten ei näyttelyn muitakaan valokuvia, mikä johtunee siitä, että ne ehkä ovat jääneet jo taiteilijoiden jäljiltä nimeämättä. "Tuossahan on itse Aho, ja Venny, ja isoisäsi isä August Fredrik Soldan", osoittelin, ja yhdessä arvuuttelimme nuorista kaunottarista, kumpi on Dinah, Heikin vaimo ja kumpi Vivien, Björnin vaimo. Hetken päästä sormemme osui villapaitaan pukeutuneen nuoren, tumman ja komean miehen kuvaan.  " Ilman muuta hän on Björn", totesimme. Juuri silloin familiääri tunnistamisinnostuksemme keskeytyi museovartijan hahmossa: "Pyydän, ettette koskisi lasiin." Pyysimme noloina anteeksi käpälöimistämme ja lähdimme vähitellen katsomaan itse näyttelyä. Olimme molemmat toki huomanneet, että yksi tärkeä henkilö lasikon valokuvista oli puuttunut - Tilly Soldan, Björnin äiti. Taas kerran on käynyt näin, Tilly on jätetty huomiotta, protestoin itsekseni.

   Kiertäessämme näyttelyä panimme merkille, että osa kuvista vaikutti tutuilta - niin runsaasti näyttely on saanut julkisuutta medioissa, esim. Ylen Teemalla on joitakin kertoja esitetty Aho&Soldan -lyhytfilmejä.

Kuvat on otettu 1930-luvulla ja niitä on pidetty avantgardeina; niitten aiheet ja kuvakulmat osoittavat kuvaajien saaneen korkeatasoista modernia kuvakoulutusta Saksassa. Kuvien pääosassa ovat tavalliset, suomalaiset ihmiset eri miljöissä, työympäristössään maaseudulla tai kaupungissa.   Aho&Soldan -työryhmälle eivät enää kelvanneet nationalistishenkiset, perinteiset suomalaismaisemat, kosket, järvet ja vaarat, vaan heille keskiössä oli arkinen elämä, toimeliaat ihmiset ja ilmeikkäät  lapset. Mieleeni jäi erityisesti kuva, jossa pienehkö joukko sotilaita marssii vakavana maantietä pitkin; kuvakulma on tienposkessa olevan pienen pipopäisen pojan, joka onneksi on ihailultaan juuri ja juuri  ehtinyt vilkaista kameraa kohti. Humoristiset rinnastukset antavat kuville mainioita ulottuvuuksia ja vaativat kuvaajilta erinomaista tilannetajua.

  Lyhytfilmejä katsellessa olisi ollut mahdollisuus kuunnella kuulokkeista filmeihin liittyviä autenttisia selostuksia, mutta täytyy sanoa, että kuvat puhuivat paremmin puolestaan; paatoksellinen selostusääni kuulosti niin aikansa eläneeltä, että jätimme äänet sikseen.     

   Kun kerran Ateneumiin olimme tulleet, piti vielä kiivetä katsomaan tutut klassikot, ja ne työt jotka ovat jääneet mieleen vuosikymmenien varrelta. Marie halusi nähdä Simbergin Haavoittuneen enkelin ja minä Helen Schjerfbeckin työt. Vilkaisimme vielä Ateneumin uusia hankintoja ja jäimme ihmettelemään Akseli Gallen-Kallelan Järvimaisemaa vuodelta 1901. Maalaus ei ollut mitenkään tyypillinen Gallen - saattaahan taiteilijalla olla välitöitäkin, arvelimme. Sitten Marie kiinnitti huomiota signeeraukseen: Axel Callen Kalela 1901.

"Älkää menkö liian lähelle taideteosta", vartija tuli huomauttamaan. "Anteeksi vain, mutta tämä signeeraus on vähän kummallinen." Silloin vartijakin lähestyi maalausta, katsoi oikein tarkkaan alakulmaa ja kiitti meitä huomautuksesta ja sanoi välittävänsä asian eteen päin.

  Olimme ymmällämme, kun laskeuduimme rappuset alas.