Novellit jäävät usein turhan vähälle huomiolle. Monisatasivuisiin romaaneihin verrattuna kokoelmat ovat ohuita, vaatimattoman oloisia kirjoja, jotka harvoin joulun alla loistavat nelivärikuvina kustantajan kokosivumainoksissa. Syynä tähän on markkinoiden mahti: novellit eivät myy. Sen tietää jokainen prosaisti, joka on sivumennen kysäissyt kustantajalta, voisiko hänen seuraava kirjansa olla novellikokoelma. Lyhytproosan huomiosta kilpailevat  myös tunnettujen kirjailijoiden julkaisut, jotka on koottu näiden lehtikolumneista, joten novellistin seinäruusun kohtalo ei ole harvinaista. Jos siis iso kustannustalo julkaisee esikoisnovellikokoelman, lukija voi luottaa siihen, että kirja on hyvä, sillä sen kustannuskynnys on ollut korkea, ja editorilla on ollut tavallista tiheämpi seula.

  Esikoiskirjailija Janica Branderilla on mitä tarjota. Hänellä on erityinen näkemys ihmiselämästä ja omaääninen kieli; molempia kykyjä tarvitaan onnistuneen novellikokoelman kirjoittamiseen. Hänen kokoelmansa kymmenessä novellisssa henkilöt ovat heitä, jotka jäävät huomaamattomiksi, joiden ohi kuljetaan ja joita ei katsota kohti, mutta joiden vain on elettävä elämäänsä ikuisessa katveessa. He ovat usein eri tavoin syrjäytyneitä, psyykkisesti sairaita tai sukupuolisesti poikkeavia. Novellissa Kotiinpaluu minä-kertoja, muiden Säpsyksi kutsuma nuori mies kertoo elämästään. Jo novellin avauslause selittää hänestä oleellisen:"Sikke ei koskaan tuntunut äidiltä. Se oli vain Sikke." Hänen annetaan kokeilla siviilielämää, ja hän muuttaa hoitokodista äitinsä luo ja ryhtyy auttamaan tätä kierrätystavaran myymälässä. Kovapintaiseen äitiinsä hän ei saa henkistä yhteyttä, mutta hän oppii toimimaan asiakkaiden kanssa. Elämä myymälän ulkopuolella on kuitenkin kovaa. Ihastuminen hurmaavaan Kellyyn päättyy katkerasti, kun hän joutuu näkemään Kellyn toisen miehen alla kellarivarastossa. Hän ei selviä pettymyksestään muutoin kuin muuttamalla takaisin tuttuun laitokseen, Kämmeneen, joka tuntuu enemmän kodilta kuin äidin huusholli, jossa vieraili outoa väkeä.

  Lapset Brander näkee sijaiskärsijän asemassa; he eivät saavuta aikuisten todellista huomiota, sen paremmin kuin kosketustakaan, he joutuvat olemaan pelkojensa kanssa yksin ja turvattomina. Niminovellissa pieni poika ahdistuu perheensä takia, koska isä on työtön ja äiti on onneton:

      "Taivaalla roikkui painava kuu, mutta tähtiä ei näkynyt.

        Kuu oli syönyt ne kaikki, ahne ja paha Lihakuu.

       Tiesin ettei äiti ollut tahallaan väsynyt ja isä pahalla tuulella."

  Brander liikkuu sulavasti eri miljöissä, novelleissa ollaan milloin isommassa tai pienemmässä kaupungissa, maalla, pohjoisissa karuissa maisemissa, ja novellien tapahtumat sijoittuvat niin nykyaikaan kuin menneille vuosikymmenillekin.

   Janica Brander on vasta 28-vuotias, mutta hän on ehtinyt opiskella maisteriksi ja tehdä toimittajan töitä, ja sen lisäksi kyennyt kirjoittamaan nämä novellit, jotka ovat taiten hiottuja ja kertovat juuri siitä, mistä prosaistin pitää kirjoittaa: hänen on tehtävä näkyväksi se, mitä ei nähdä.

  Kun aiemmin syksyllä huomasin, että Aarne Kinnusen muistelmakirja Päätoiminen elämä on ilmestynyt, otin hyllystäni hänen teoksensa Tuli, aurinko ja Seitsemän veljestä (1973). Olen alleviivannut taajaan kirjan rivejä ja tehnyt marginaaliin merkintöjä. Tämä tutkimus oli ensimmäisten opettajanvuosieni tärkein väline kun valmistin yläasteen kirjallisuustunteja. Sain sieltä avaimet tekstianalyysin saloihin - tosin olin saanut hyvää opastusta auskultoidessani Turun Norssissa, jossa ohjaava opettaja Raija Ruusuvuori neuvoi ikään kuin kädestä pitäen, miten tekstiä analysoidaan; kohteena oli Hyryn novelli. Kinnusen kirjasta avautui teoreettinen pohja, mikä on tarpeen, kun tekstiä lähiluetaan. Sen oppiminen ei ollut konkretisoitunut niinä vuosina, kun opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa. Aarne Kinnusesta henkilönä en tiennyt tuolloin mitään.

  Nyt tiedän hänestä paljon enemmän, kun olen lukenut hänen verrattomat muistelmansa. Kirjan kansipaperin sivuliepeen poleeminen alaotsikko "No niin, on aika heitellä kivet", on omiaan koukuttamaan lukijan heti kirjan osuttua käteen. Totta tosiaan, kahdeksankymppinen Kinnunen nakkelee sekä pienempiä että isompia kivenmurikoita riippuen henkilöstä ja asiayhteydestä. Hän on ohjelmallinen kyseenlaistaja, ruutia riittää pommittamaan instituutioita, auktoriteetteja ja aatesuuntia; niin uskonto kuin vasemmistopuolueet saavat kyytiä. Helsingin Sanomat on hänelle "Reichzeitung" ja sen monikymmenvuotinen kriitikko saa joitakin teräviä sivalluksia. Avoimesti Kinnunen ihmettelee myös, miksi Väinö Linna on ollut niin palvottu kirjailija, hänen romaaniensa suurten linjojen kompositioita hän arvostaa muodoltaan, mutta sisältö on sosiaalidemokraattinen ja sanataiteen uudistajana Kinnunen ei Linnaa pidä. Kaikkein painavimman arsenaalinsa Kinnunen kohdistaa kirjallisuustieteilijöitä kohtaan sekä hänen opettajinaan että kollegoinaan. Sen sijaan opiskelijoista hänellä ei ole juuri pahaa sanottavaa. Kinnunen lohkaisee, että hänen työnsä on ollut kaiken kaikkiaan varsin miellyttävää, opiskelijoista kun 90% on ollut nuoria, viehättäviä naisia; jotkut menestyneimmät opiskelijat hän mainitsee nimeltä. Hän on erityisen hyvillään luonnehdinnasta itsestään, kun hän oli kuullut naisopiskelijan suusta, että hän on "pelätty mutta pidetty".

   Näyttää siltä, että tänä syksynä Kinnunen sähköisine muistelmineen on ollut ainakin kirjallisissa piireissä keskustelunaiheena, suuntaan jos toiseenkin. "Akateemisen ilkeilyn uusi ennätys lienee kirjassa saavutettu." (Panu Rajala blogissaan 12.11. 2011) "Päätoiminen elämä on valloittava muistelma" (Tarja Pulli, Parnasso 5/2011).

   Riuskan Kinnusen tausta selittää osaltaan hänen persoonaansa. Sydänsavolaisen maalaistalon pojan päätyminen Savonlinnan lyseon kautta Helsingin yliopiston professoriksi on monessa mielessä ollut vaikea polku. Ilman älyään, sisuaan, rohkeuttaan, verbaalista lahjakkuuttaan ja huumorintajuaan hän ehkä olisi jäänyt tien sivuun. Vastuksia on riittänyt yllin kyllin. Jo lähteminen syrjäisen maalaistalon oloista on ollut suoritus: 11-vuotias poika joutuu asumaan vuokralla ventovieraan tehdastyöläisen ahtaassa asunnossa ja selviytymään kaikista asioistaan omin päin, koska koti on monen veden ja taipaleen takana eikä kotona lukukausien aikana käydä kuin pyhinä. Savonlinnan lyseossa on edessä poikakoulun kova maailma, ankarat opettajat ja aggressiiviset luokkatoverit. Kinnunen oli kotonaan saanut toki hyvää harjoitusta veljien kanssa erinäsissä mittelöissä, mutta ne taidot eivät enää riittäneet. Poika kävi salaa Savonlinnan Voimailijoiden harjoituksissa niin että voima ja tekniikka auttoivat häntä hakkaamaan pahimman kiusaajansa ja sen jälkeen hiljentämään muutkin pennalismin harjoittajat. Hänen sisuaan kasvatti mahdollisesti myös se, että hänen oli haudattava koti-ikävänsä. Lapsi kaipasi luonnostaan kotiaan, vaikka sielläkään ei aina niin kultaista ollut. Vanhanakaan Kinnunen ei imartele vanhempiaan; isä ja äiti olivat sangen riitaisa aviopari, äidillä oli myrkyllinen kieli ja opettajaseminaarissa omaksuttu alituinen siveellisen ryhdin korostaminen "niin että aina piti hävetä itseään" ja alakynteen jäänyt isä osasi kyllä komentaa lapset työntekoon pienestä pitäen. Selkäsaunat olivat täysin itsestään selvä tapa rangaista, niitä tuli niin isän kuin äidinkin kädestä - mitä Kinnunen ei pidä erityisemmin tuomittavana ja tunnustaa itsekin soveltaneensa perinteistä kasvatusmetodia omiin lapsiinsa.

  Maisteri Kinnunen toimi alkuun psykologina, mutta tutkijan työ kiinnosti. Tieteellinen ura oli kuitenkin vähällä nousta heti alkuun pystyyn, sillä hänen poikkiteteelliselle psykologian ja kirjallisuuden yhdistelmätutkimukselleen kävi huonosti: neljän vuoden työ kuivui hukkaan, kun se keskeytyi vaikutusvaltaisen G.H. von Wrightin asiantuntijalausuntoon: "Spekulaatiota." Nuoren perheenisän velkataakka oli väitöskirjan tekovuosina vain kasvanut ja yliopistoura tuntui jääneen vain haaveeksi. Kinnunen turhautui ja katkeroituikin, mutta perhe-elämä ja ystävistä ennen muuta kirjailija Juha Mannerkorpi, auttoivat elämässä eteen päin. Yliopistoura jatkui kirjallisuustieteen laitoksella assistenttina, eikä Kinnunen antanut periksi, vaan 1970-luvussa hän väitteli Aleksis Kiven näytelmistä. Väitöskirjasta nousi melkoinen kohu: Kinnunen oli rohjennut kritisoida aikaisempia Kivi-tutkijoita! "Tarkiaisen nimi oli suorastaan pyhä", Kinnunen muistelee.

   Sekä omasta opiskeluajastaan että yliopistouransa alun hankaluuksista Kinnuselle jäi paljon hampaankoloon. Professori Rafael Koskimies saa häneltä leppymättömän höyhentämisen. Kun tämä oli ohjannut hänen ensimmäistä väitöskirjaansa, ohjaus oli ollut yliolkaista ja kun väitöskirja sitten varsin ikävällä tavalla keskeytyi, Koskimies ei millään tavoin ryhtynyt puolustamaan opiskelijaansa, mitä Kinnunen ei ole antanut koskaan anteeksi. Kun Kai Laitinen sittemmin pyysi häntä Koskimiehen hautajaisiin yhdeksi arkunkantajaksi, Kinnunen suorastaan loukkaantui. 

  Kirjallisuudentutkijoiden opetuksen ja metodien taso 1960-luvulla saa Kinnuselta runsaasti sapekkaita huomautuksia: " Kirjallisuusprofessorit eivät kerta kaikkiaan osanneet luennoida eivätkä opettaa ...He eivät välittäneet ihmisistä. Tenttikirjoista ei oppinut muuta kuin abstrakteja aikakausia, joiden luonnehdinnat olivat harhaanjohtavia ja ainakin vanhuuttaan epätarkkoja. Kirjailijan elämästä oli kova huoli, miten eli, miten kuoli. Minkäänlaista analyysin saati synteesin opetusta ei ollut."

- Muistelmia lukiessa sain kimmokkeen muistella omia opiskeluaikojani samoihin aikoihin Turussa yliopistossa. Prof. Eino Krohn oli hurmaava originelli, hän luennoi suoraan kirjasta lukemalla ja tenteissä hän oli varsin suurpiirteinen. Apul.prof. Irmeli Niemi oli pidetty mutta ei pelätty; hän jopa tuli keskustelemaan opiskelijoiden kanssa, tervehti aina vastaan tullessaan ja piti suosittuja luentoja draamoista; professori Leevi Valkama puolestaan oli pelätty mutta ei pidetty; hänen luentonsa olivat selkeitä ja tekstilähtöisiä, mutta luentoa kuuntelevat ihmiset olivat hänelle kuin kaalinpäitä ja tenteistä hän ei juuri ketään päästänyt läpi ensimmäisellä kerralla. -

 Kinnunen saa aiheen kiivailla yhä vanhakantaisten metodien käyttöä vastaan. Vielä v. 2009 Pekka Tarkka ja Panu Rajala vaativat "elämä ja teokset" -metodia, tosin heille "metodi" tarkoittaa esikuvien löytämistä, "Tulos on trivialiteetteja", Kinnunen näpäyttää. (s.153 alaviite)

   Kinnusella on kanttia laukoa kuviakumartamattomia mielipiteitään, sillä hänen ansiostaan estetiika oppiaineena sai uuden käänteen jo hänen proseminaareistaan. "Menestys oli valtava"; Kinnunen toteaa. Hänen luennoilleen oli tungosta, opiskelijoita oli yhtäkkiä satoja. Hänen kirjansa Esteettisestä elämyksestä  (1969) merkitsi modernia käännettä suomalaisessa estetiikassa. Tekstistä tuli oleellinen kirjallisuudentutkimuksessa.

  Aarne Kinnunen on kiivas ja muistelmissaan välillä häpeämätönkin. Arvelen, että jotkut eivät ollenkaan pidä hänen muistelmistaan, jos sattuvat tuntemaan hänen kouraisunsa omissa niskavilloissaan. Sen sijaan hän ei mielestäni ole julkea, hän ei käy kiinni henkilöihinsä, vaan puuttuu heidän julkaisuihinsa ja sanomisiinsa.  Tiettyä reiluuttakin hänestä paljastuu. Hän kuvaa esimerkiksi esimiestään professori Annamari Sarajasta ikäväksi ihmiseksi omituisuuksineen, mutta tämä saa häneltä kiitosta persoonallisesta tavastaan opettaa. Kinnunen ei muutenkaan täysin lyönyt kantojaan liian tiukkaan kiinni, hän on pystynyt joustamaan tarpeen tullen. Kerrottakoon, että vaikka hän oli suuttunut 70-lvun alussa Irmeli Niemen nartikkelista, jossa tämä kritisoi Kinnusen estetiikan opetusta liiallisesta konservatiivisuudesta vailla yhteiskunnalista ulottuvuutta, Kinnunen oli valmis vuosia myöhemmin suosittelemaan Niemeä Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professorin virkaan Leevi Valkaman jäädessä eläkkeelle. Turussa oli syntynyt vaikutusvaltaisten yliopistoihmisten joukko prof.Inna Koskenniemen johdolla, joka vastusti Niemen valintaa, koska tällä oli vasemmistolaisen maine. Vastaehdokkaan Aarre Heinon tieteellistä kompetenssia Kinnunen piti täysin riittämättömänä, ja Niemi valittiin.

  Edellä kerrottu episodi kuvaa hyvin sitä ahdasta ilmapiiriä, joka 1970-luvulla vallitsi, armottomia oltiin, puolin ja toisin.

  Aarne Kinnusen muistelmia luki mielikseen, vaikka useita näkemyseroja asioista onkin, ei tosin kirjallisuudentutkimuksesta. Kunnon tuuletus on virkistävää, poissa ovat niin usein muistelmakirjoitusten turha vaatimattomuus ja akateeminen korrektius, minkä takaa voi paljastua kätkettyä egoismia. Kirja on kauttaaltan loistavaa kieltä, ytimekästä, pelotonta satiiria ja hauskoja kärjistyksiä. Harvoin saa professorin muistelmia lukiessa nauraa. 

    Kirjailijaelämäkerran nimi on osuva: Arto Mellerin 49-vuotisessa elämässä  rosoa ja levotonta liikettä riitti yllin kyllin. Kirjan alaotsikko on selventävä; elämäkerran kirjoittaja Martti Anhava, Mellerin kustannustoimittaja ja ystävä, tarjoaa lukijalle elämäkerran, ei väkisin väännettyä "tieteellistä" teosta, jolloin nimen alaotsikkona olisikin Elämä ja teokset, jossa vanhanaikaiseen tapaan haettaisiin edelleen kirjailijan elämästä vastaavuuksia hänen teoksiinsa. Anhavan näkökulma on poikkeuksellinen sikäli, etten muista kustannustoimittajan kirjoittaneen työkumppanistaan elämäkertaa.

  Anhavalla on lähteinään työhönsä Otavassa kuuluneen aineiston lisäksi runsas haastattelumateriaali, jota hän käyttää usein suorin lainauksin. Kirjailijasta ovat kertoneet omaiset, Mellerin ensimmäinen vaimo, näyttelijä Kaija Kangas, tyttäret Vera ja Sara, Esteri-täti, kolme veljeä sekä muutama lapsuuden- ja nuoruudenystävä, teatteri- ja elokuvapiireistä ystäviksi tulleet (mm. Arto af Hällström ja Matti Ijäs) sekä Nadja Pyykön poika Matti. Anhavan käytössä on ollut myös lukuisa määrä A4-kokoisia kiinalaisia muistikirjoja, joita Melleri kirjoitti koko aikuisikänsä. Melleri on mitä ilmeisimmin varjellut muistikirjojaan loppuun asti kuin silmäteräänsä, sillä huolimatta varsin liikkuvasta boheemielämästään kirjat ovat säilyneet.

Kirjailijana Melleri saavutti paljon, julkaisi 20 teosta, sai kiitosta ja rahaa, mutta elämässään hän tahtoen tai tahtomattaan menetti kaiken mitä ihminen voi menettää.

 Melleri syntyi lappajärveläisen, uskovaisen kauppiasperheen seitsemänneksi lapseksi. Koska äidin henkiset voimat olivat synnytyksen jälkeen heikonlaiset, isän äiti ja sisar,Esteri-täti, ottivat vauvan hoitoonsa. Isoäidin ja tädin kasvatuskoti jäi pysyväksi, joskin vanhemmat ja muut sisarukset asuivat lähipiirissä. Suhde äitiin oli kylmä ja etäinen, ja isä Melleri kuoli pojan ollessa 10-vuotias. Lapsuudenkodissaan Arto sai osakseen paljon rakkautta ja huolenpitoa, jopa hemmottelua, ja hänestä kasvoi varhaiskypsä ja sosiaalinen koululainen. Hänen lukemis- ja kirjoitusintoaan tuettiin niin kotona kuin koulussa. Hän julkaisi esikoisteoksensa, nuortenromaanin Meno-paluu jo 14-vuotiaana ja kertomuksen Liftarien yö 17-vuotiaana.   

    Helsinkiin muutettuaan Melleri pääsi lyhyen yliopisto-opiskelun jälkeen teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle. Hän löysi pian samanhenkistä seuraa, ja nuorten teatterintekijöitten yhteistyönä syntyi näytelmä Pete Q, josta tuli uudistava vastavoima 60-lukulaiselle osallistuvalle teatterille. Näihin aikoihin Melleri avioitui suuren rakkautensa, näyttelijä Kaija Kankaan kanssa, ja tytär Vera syntyi. Perheen arkielämä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, koska Mellerille oli kehittynyt alkoholi- ja huumeriippuvuus. Hän oli rauhaton, kulki missä kulki ja eli vaarallista varjoelämää viinan, pilven ja amfetamiinin otteessa. Kaikesta huolimatta hän pystyi kirjoittamaan ja julkaisi vuoden tai kahden välein runoja, näytelmiä, romaanin ja lyhytproosaa sekä teki elokuvakäsikirjoituksia (mm. Räpsy ja Dolly Matti Ijäksen kanssa.)

  Hektistä ja holtitonta elämäänsä Melleri suomi itse muistiinpanoissaan: "Luettelo virheistäni 1) liioittelu; valehtelu 2) epäkäytännöllisyys ja sen tekeminen hyveeksi 3) itsekkyys 4) halu esiintyä itseäni parempana ja enempänä muiden silmissä (vrt. 1) 5) laiskuus. En voi syyttää viinaa tai huumeita. Ne vain paljastavat nämä asiat terävämmin, suurentavat, aktivoivat sitä mitä minussa on... Mistä syystä minulla on jonkinlainen 'paljastumisen pelko', on ollut aina..." (18.7.1982)

Perhe-elämä Turussa (vaimo oli näyttelijänä kaupunginteatterissa) kävi peruuttamattomasti yhä vaikeammaksi, vaikka nuorempi tytär Sarakin oli syntynyt. Melleri kärsi avioerostaan ja syytti muistiinpanoissaan itseään.

  Palattuaan uudestaan pysyvästi helsinkiläisympyröihin hän ryhtyi elokuvatyöntekijä Nadja Pyykön asuinkumppaniksi, myöhemmin aviomieheksi. Nadja Pyykkö oli 10 vuotta Melleriä vanhempi, tasapainoton, dominoiva ja alkoholisoitunut nainen, jonka kaikki neljä lasta olivat jääneet isiensä kasvatettaviksi. Tässä vaiheessa pariskunta oli näkyvästi esillä niin kapakoissa kuin juorulehdissäkin ja tuhoisa elämäntapa syveni syveni syvenemistään. Siksi vaikuttaa yllättävältä, että Melleri sai kokoelmastaan Puukkobulevardi Finlandia-palkinnon v. 1997. Anhava ei salaa mielipidettään Mellerin palkitsemisesta, vaikka hän kustantajaa edustaakin. Hän selvittää, että palkinto osui Mellerille puolivahingossa, sillä palkintoraati ei kyennyt toimimaan yksimielisesti päätöstä tehdessään. Runoilijan kättä iso raha ei kauan lämmittänyt, kaikki meni velkoihin.

  Mellerin elämän viimeiset seitsemän vuotta olivat helvetilliset. Jäätyään kesällä 1998 juovuspäissään auton alle hänestä tuli aivoinvalidi. Hänet leikattiin kolmeen kertaan, hän sai hyvää hoitoa ja hänet lähetettiin kuntoutuslaitoksiin. Puhe palasi vähitellen, samoin liikkuminen ja kuin ihmeen kaupalla, käsi pystyi myös kirjoittamaan, tosin tekstien taso ei yltänyt suinkaan siihen, mitä se oli ollut ennen tapaturmaa. Entisen ajoittain räyhäkkään käyttäytymisen tilalle tuli alistuva ystävällisyys. Mutta hänen toipumisolosuhteensa kotona Puu-Vallilassa olivat karmeat. Oli sitten runoilija tai ei, kenenkään ihmisen ei pitäisi vammaisena joutua läheisensä mielivallan uhriksi, johon Melleri joutui. Sekä Mellerin tyttäret että veljet koettivat tehdä kaikkensa. He hankkivat Mellerille edunvalvojan ja kotisairaanhoitajan, mutta Nadja Pyykkö ei ennen pitkää ollut järjestelyihin tyytyväinen, ja hänen onnistui näyttelemään lääkäreille ja sosiaaliviranomaisille huolehtivaa vaimoa ja pääsi kuin pääsikin Mellerin viralliseksi edunvalvojaksi ja omaishoitajaksi. Nadja Pyykkö piti kuitenkin entiseen tapaan kotonaan ryyppäjäisiä, kohteli miestään häijysti ja julkeasti, ajoi tämän välillä ulos yöhön hoippuroimaan ja katsoi päältä kun hänen rakastajansa hakkasi Melleriä jalkapohjiin. Yrityksistä huolimatta eivät omaiset sen paremmin kuin ystävätkään pystyneet puuttumaan asioihin. Mellerin monivuotinen ystävä, pirin käyttäjä ja myyjä Petri muistelee kaverinsa kärsimää kohtelua: " Musta oli mieletöntä, kuinka sitä juotettiin, kun se oli ihan zombina, hirveitä bileitä siellä kotona ja tää nököttää nurkassa maahan tuijottaen. Ja kapakassa... ihan väkisin sen muijan piti raahata se kapakkaan missä pidettiin hauskaa ja Arto oli siellä heittopussina, tai kuin joku räsynukke."

  Liki 700-sivuinen elämäkerta on verrattoman kiinnostavaa luettavaa erään ihmisen kohtalosta. Anhavan kerronnassa puuttuu paperinmakuinen elämäkertailu, asioiden sievistely ja osoitteleva moralisointi. Mellerin elämä oli ihmiselämää, jota ei voi arvottaa sen pohjalta, onko sen kuvaaminen ja julkaiseminen korrektia.

   Jos blogini lukija perää sitä, etten ole tutustunut Mellerin runouteen, ilmoitan, että koska en ole lyriikasta tarpeeksi hyvin perillä, areena on vapaa. Ja jos joku haluaa soimata minua alhaisesta tirkistelynhalusta, ei kannata lähettää kommenttia, sillä otan sen tekopyhyytenä.

 Elämäkerrat ovat kautta aikojen olleet suosittua lukemista. Monia lukijoita yksinkertaisesti kiinnostaa toisten ihmisten elämä - varsinkin kun lukija itse pohdiskelee omaa mennyttä elämäänsä vuosikymmenien perspektiivistä.

  Kirjailijaelämäkerrat ovat oma lajinsa, ja niillä on ollut taipumus herättää runsaasti kiinnostusta, hyvässä ja pahassa. Jos kirjoittaja on ottanut aiheekseen kirjailijan elämän, hän kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään, tietoisesti tai tiedostamattaan. Kirjailijan valinta ja tämän elämänvaiheiden painotukset kielivät kirjoittajan omista intentioista. Mielestäni parhaat kirjailijaelämäkerrat ovat syntyneet kaveripohjalta, toinen kirjailija ymmärtää toista. Veijo Meri kirjoitti konventioita uhmaten subjektiivisen elämäkerran "Aleksis Stenvallin elämä" (1973) ikään kuin Kivi olisi ollut hänen kirjailijaystävänsä. Silloin oli vielä uutta, että elämäkerta paljasti kansalliskirjailijasta myös ikäviä luonteenpiirteitä, mikä kuohutti monen Kiven ihailijan tunteita. Myöhemmin Erno Paasilinna kirjoitti kaveruuden lähtökohdista Timo K. Mukasta elämäkerran - kirjailijan kohtalo oli ollut erikoinen, hän kuoli vain alle 30-vuotiaana ja oli kirjoittanut siihen mennessä jo paljon. Hannu Mäkelän humaani elämäkerta Samuli Parosesta on kirjoitettu kirjailijakaverin ja kustannustoimittajan näkökulmasta. Tämän syksyn kirjailijaelämäkerran huippua edustanee Martti Anhavan kirja Arto Melleristä.

  Kirjallisuudentutkijoille ja kriitikoille kirjailijaelämäkerrat, samoin kuin elämäkertaromaanit, ovat kova pala. Tutkijat moittivat helposti niitä epätieteellisyydestä ja pintapuolisuudesta ja kriitikot nyrpistelevät voyerismiin langenneille elämäkertureille. Akateemisessa tutkimuksessa on ajat sitten luovuttu kirjailijan elämä ja teokset -menetelmästä, jolloin usein yksioikoisesti nähtiin jonkin tietyn henkilön tai tapahtuman vaikuttaneen suoraan kirjailijan tiettyyn teokseen. Selvää on, että jokainen kirjailija kertoo fiktiivisessä teoksessaan enemmän tai vähemmän omista kokemuksistaan, mutta niiden alkuperän selvittäminen on toisarvoista tutkimuksessa. Nykytutkijat kiinnittävät huomiota mm.kerronnan keinoihin, kieleen ja rytmiin. Esimerkiksi Juhani Niemen kirjoittamassa teoksessa "Juhani Aho" (1985) jätetään kirjailijan henkilökohtaisen elämän selittäminen vähälle. Erikoisuutena mainittakoon, että jo v. 1917 Juhani Siljo kirjoitti 70-sivuisen "Kirjailijakuvan" Teuvo Pakkalasta kertomatta kirjailijan elämästä muuta kuin ilmoittamalla Pakkalan syntymävuoden 1862 - senkin alaviitteessä; hän keskittyi analysoimaan kirjailijan teoksia.

  Juuri ilmestynyt Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide sai tuoreeltaan sapiskaa professori Jyrki Nummelta (HS 8.9.11) siitä, että teos edusti hänen mielestään "perinteistä populääriä elämäkertaa". Kaikki oli hänestä ennestään tuttua asiaa Ahosta. Lukiessani kirjaa huomasin, että Rajala myötäilee uskollisesti kirjallisuutta ja kirjeitä, joita on ennenkin pengottu, kun Ahosta on tehty elämäkertoja, romaani, näytelmä, tv-sarja ja tv-dokumentti. Kirjoittaessani romaania Neiti Soldan (2000)  ammensin fakta-aineksia samoista lähteistä, joita olivat mm. Antti J.Ahon laaja elämäkerta isästään (1951), Riitta Konttisen Boheemielämää (1996), Elisabet Järnefeltin kirjekokoelma (toim.Suvi-Sirkku Talas 1996) ja Juhani Ahon kirjeitä (toim. Juhani Niemi 1986).

   Rajalan Aho-elämäkerrassa kirjailijan naissuhteet ovat laajasti esillä - kuten teoksen kieltämättä erikoinen nimikin lupaa. Rajala käyttää nykykielistä ilmaisua läheisriippuvainen tulkitesaan Ahon suhdetta tämän  elämän tärkeimpiin naisiin. Rakkaus 22 vuotta vanhempaan rouva Elisabet Järnefeltiin kesti kymmenen vuotta, vaikka nuorta ja viriiliä Ahoa piinasi ankarasti pelkkä "sielukkain olo". Suhteen seurauksena syntyivät myöhemmin Ahon parhaimpien romaanien joukkoon kuuluvat Yksin ja Papin rouva. Aho järjesti itsensä toistamiseen läheisriippuvuuteen ryhtymällä rakkaussuhteeseen vaimonsa Vennyn nuorimman sisaren Tillyn kanssa. Hän halusi pitää itsellään molemmat naiset, tuskin hän koskaan suunnitteli avioeroa naidakseen Tillyn, joka sai Ahon kanssa tämän nuorimman pojan, Björnin. Kaikkia osapuolia rasittanut kolmiosuhde kesti Ahon kuolemaan asti.

Naisten mies oli kaiketi myös naistenmies; vaatii nimittäin melkoisia pelurimiehen taitoja, kun pystyy pitämään samaan aikaan kahta naista, vieläpä sisaruksia, vieläpä omassa kodissaan. Tällaisessa elämäntavassa tuppaa käymään niin, että mies jää lopulta yksin, jollei ennen, niin vanhetessaan. Viisikymppisenä Aho alkoi olla ennen aikojaan vanhentunut mies, jonka elämässä naiset olivat vaihtuneet kaloihin. Aho sulostutti elämäänsä pyytämällä kesäkaudet lohia Huopanankoskella. Oletan, että  intohimoinen kalastaja koki onkiessaan samantapaista kihelmöivää jännitystä kuin nuorempana useissa naissuhteissaan.

Romaanissaan Juha Aho jalosti komeasti sanataiteeksi omat elämänkokemuksensa. Kolmiokuviot rakkaussuhteissa olivat jo valmiina ja kieleensä Aho sai uutta ja jylhää ulottuvuutta osallistumalla pitkät ajat  suureen työhön Raamatunsuomennoskomiteassa. Huopanankoskelta välittyi veden dramatiikkaa ja kalastaminen vaati psykologista keskittymistä, Rajala kokoaa Juhan taustoja kiinnostavasti yhteen.

  Rajalalla on monisyisempi tulkinta Ahon romaanien kolmiokuvioista kuin Antti J. Aholla, joka yhdisti yksioikoisesti romaanien henkilöt todellisiin henkilöihin. Hänen mukaansa Ahon henkilöt varioivat usein kirjailijan omia luonteenpiirteitä ja tuntemuksia, joten henkilöiden esikuvien ottaminen todellisuudesta ei tee oikeutta Ahon romaanitaiteelle.

  Ahon värikkäisiin naissuhteisiin Rajala suhtautuu ymmärtävästi. Voi hyvin kuvitella Ahon ja Rajalan keskustelemassa "miesten kesken", millaisia naisia mies tarvitsee ja kaipaa. Keskustelun jälkeen tohtori kirjoittaa kotona tekeillä olevaan kirjaansa vaikutelmansa siitä, mitä oli kuullut kansalliskirjailijan puhuvan:

    " Ei ole kumma, jos Jussi ihastui Vennyn kauniimpaan ja nuorempaan sisareen, luonnonraikkaaseen Tillyyn. Kolmio pysyi vielä kärjellään tasapainossa, kiitos Vennyn suurpiirteisen suvaitsevaisuuden ja sisarrakkauden. Miestään hän rakasti niin paljon, että soi tälle yli kohtuudenkin meneviä iloja, joita mies kaipasi. Ehkä Jussi alkoi tällöin jo aavistaa, että hänen on käynyt vielä paremmin kuin hyvin. Eroottinen kolmio, jota hän haaveissaan oli rakentanut Elisabetin ja Ainon varaan, näytti nyt toteutuvan ja ruumiillistuvan vastaparin Vennyn ja Tillyn vapaamielisessä seurassa."

 Panu Rajala, Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide s.202 

Täällä päin tapana sanoa, että tulee hyvä vuosi, kun syksyn sato näyttää tavallista paremmalta. Kotimaisen kaunokirjallisuuden syksyn uutuudet ovat myös osoitus erinomaisesta sadosta. 

Olen lukenut Kari Hotakaisen romaania Jumalan sana sivulle 114 asti. En voi muuta kuin joka ainoalla sivulla ihailla hänen selkeänkirkasta lausettaan, joka aina sisältää vaikuttavan latauksen. Teksti on niin innostavaa luettavaa, että pitää tarkoituksella hiljentää lukuvauhtia, että pääsee varmasti niin sanotusti osille.  Kari Hotakainen jatkaa vakuuttavasti kummisetänsä perinnettä.

 Uutuuskirjojen ennakkotietojen perusteella ja tekijöiden edellisiä kirjoja  lukeneena odotan vesi kielellä syksyn kirjasatoa. Lukulistan kärkisijoilla ovat Tuomas Kyrön, Jari Tervon ja Miika Nousiaisen uutuudet.  

 

- Lue tää, se on tosi hyvä, ehdottomasti kesän paras lukukokemus, ystävätär sanoi ja lainasi Siri Hustvedtin uusimman romaanin Kesä ilman miehiä (The Summer without Men). 

  Kesä ilman miehiä oli nopealukuinen, alkuun se oli suorastaan kiinnostavaa, mutta vähitellen mieleen kerääntyi niin paljon kysymyksiä ja huomautuksia, että kirjan luettuani piti soittaa ystävättärelle ja kertoa, että romaani oli ollut minulle enemmän pettymys kuin kohottava lukukokemus. Syntyi virkistävän kipakka keskustelu; ystävätärtä ihmetytti, etten ollut ymmärtänyt romaanin loistavaa ironiaa. Ironiaa vai, eihän kirjassa huumoria ollut ollenkaan, vastustin.  Pitää siis lähteä kerimään kirjaa uudestaan auki.

   Romaanin juonitaso on klassinen: lukevia naisia aina ja alati kiinnostava perusasetelma, uskoton aviomies, petetyksi joutunut vaimo ja kertomus siitä, millä tavoin sotkusta selvitään.  Newyorkilaisen pariskunnan pitkä avioliitto joutuu yllättäen koetukselle, kun Boris (neurologi) ilmoittaa vaimolleen Mialle (runoilija ja kirjallisuudenopettaja), että hän haluaa pitää paussia avioliitosta, koska hän on rakastunut 30-vuotiaaseen alaiseensa, ranskattareen, joka työskentelee hänen kanssaan samassa laboratoriossa, jossa tutkitaan rottien aivotoimintaa. Boris on muuttamassa pois kotoa, ja Mia järkyttyy niin, että joutuu psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Hän toipuu kuitenkin parissa viikossa, jättää New Yorkin ja matkustaa kotiseudulleen, maalaismaiseen pikkukaupunkiin, jossa hänen iäkäs leskiäitinsä asuu palvelutalossa. Kesän aikana Mia löytää elämäänsä aivan uusia ulottuvuuksia, sillä hän saa heti ystäviä lähettyviltään. Naapuritalossa on perhehelvetissä elävä nuori, sympaattinen perheenäiti, äidin ystävättärien joukosta Mia saa ystäväkseen 90-vuotiaan entisen kuvataideopettajan, joka kirjoo salaa huiman eroottisia tekstiilejä ja Mia vetämässä runokerhossa olevissa 13-vuotiaissa tytöissä ja näiden välisissä suhteissa on yllin kyllin kiinnostavaa. Mia elää täyttää elämää vatvomatta alituiseen omaa onnetonta kohtaloaan Boriksen kanssa, joka sillä välin harhailee jossakin missä lie, Paussista seuraa Välisoitto ja vihdoin Finaali, joka ei tule lukijalle yllätyksenä.

   Edellä olisi ns. lukuromaanin ainekset, mutta eihän Hustvedt sellaiseen sorru, maailmankuulu älykkökirjailija. Hän on lähtenyt kokeilemaan romaanin uutta muotoa  ja rakentanut teoksensa perinteisiä kerronnan lakeja  noudattamatta. Hän on rikkonut aikajanan turvautumalla takautumiin lapsuudestaan ja avioliitostaan, Mia muistelee, assosioi ja keskustelee lukijan kanssa. Muotokokeilut voisivat olla piristäviäkin, mutta proosalla on omat lainalaisuutensa. Romaania kannattavista perusasioista tärkeimpiä on uskottavuus; olkoon teos kuinka perinteitä rikkova tahansa, siinä pitää olla uskottavuutta, lukijalle pitää näyttää, että tilanne tai tapahtuma voisi olla totta ja henkilökuvauksen on oltava psykologisesti vakuuttava. Hustvedtin romaani on sekava vyyhti kirjavia ja traagisia naiskohtaloita. Epäuskottavuuteen saakka kirjailija toistaa feminististä teesiä, että naisten keskinäisellä solidaarisuudella ja naisille ominaisella intuitiolla ratkaistaan ongelmat. Mia on parantunut ennätysajassa hermoromahduksesta, sillä häntä käyvät sairaalassa katsomassa rakastava aikuinen tytär ja rakastava sisar. Todellisuudessa suljetun osaston potilas on niin sairas, ettei hän kunnolla pysty vuorovaikutukseen, ei edes lähimpiensä kanssa. 

  En lähde puolustamaan myöskään Hustvedtin tapaa käyttää faktatietoa kerronnan lomassa, vaikka kirjoittajan omaksuma tietoaines on romaanissa usein välttämätöntä. Ongelma on se, miten se ujutetaan kerrontaan niin, ettei sauma näy. Kun filosofointi, analysointi ja tutkimusten referointi jää lillumaan painolastiksi tekstiin, lukija voi ruveta epäilemään, että kirjailija on pöhötyksellään yrittänyt peittää romaaninsa sisällyksettömyyttä.

  Parhaalla tahdollanikaan en ymmärrä kirjan kohtausta, jossa Mia istuu runotyttö Alicen vaaleansinisessä huoneessa selvittääkseen, miksi tyttöryhmä on kiusannut rumasti Alicea, joukon lahjakkainta kirjoittajaa. Alice makaa sängyllään suostumatta puhumaan ikävästä kokemuksestaan. Mia jää kärsivällisesti odottamaan Alicen avautumista ja tulee ajatelleeksi omiaan. Tässä kohdin hän ei kuitenkaan muistele sitä, miten hän on itse samanikäisenä joutunut kokemaan tyttöjen harjoittamaa julmaa henkistä väkivaltaa - se on kerrottu jo aikaisemmin muussa yhteydessä. Ei, Mian mieli askartelee erotiikassa ja sukupuolikäyttäytymisessä. Hän muistelee euforista kokemustaan mieshierojan kourissa, palauttaa mieleensä tyrmistyttävän keskustelun, jossa Boris kollegoineen puhui siitä, etteivät muut eläinnaarat kuin naiset koe orgasmia ja miten hän Mia, oli opiskellut tämän jälkeen asiaa kirjoista ja löytänyt vastalauseen, vuonna 1971 tiede oli jo osoittanut että rheusapinanaarat käyttäytyvät naisten tavoin, ja sen jälkeen Mian ajatuksissa pyörii se tieto, mitä hän oli hankkinut kirjoista eläinnaaraiden klitoriksen olemassaolosta. Kokonaista viisi ja puoli sivua Hustvedt saa kulumaan Mian esittelemissä sukupuoliteorioissa, ennen kuin onneton Alice avaa suunsa. En ymmärtänyt rinnastusta - enkä ota vastaan ironiakorttia kyseisessä episodissa.

  Romaanin nimi Kesä ilman miehiä on sikäli osuva, että sen voi tulkita ainakin kahdella tavalla kuten koko romaaninkin. J o s  Hustvedtin tarkoitus on ollut lujittaa ammoin sitten omaksuttuja feministisiä painotuksia kliseemäisyyteen saakka, romaani on jälkijättöinen, mutta j o s hän on halunnut pöyhiä luutuneita feministisiä käsityksiä, missio on ollut liian vaativa ja hän on joutunut rämpimään eksyksissä vaikeassa maastossa.

  Tutkimme vitriinipöydän ääressä innokkaasti  valokuvia, jotka liittyvät Aho&Soldan -näyttelyn taiteilijoiden perhepiiriin. Seurassani oli Marie o.s. Soldan; olimme tulleet näyttelyyn henkilökohtaisista syistä, sillä Heikki Aho ja Björn Soldan ovat olleet Marien  isän serkkuja ja minua kiinnosti toisesta syystä samat henkilöt, jotka olivat minulle tulleet lähdekirjallisuudesta  tutuiksi kirjoittaessani romaania Neiti Soldan. Valokuvien henkilöt piti tunnistaa itse,  kuvia ei näet ollut nimetty - kuten ei näyttelyn muitakaan valokuvia, mikä johtunee siitä, että ne ehkä ovat jääneet jo taiteilijoiden jäljiltä nimeämättä. "Tuossahan on itse Aho, ja Venny, ja isoisäsi isä August Fredrik Soldan", osoittelin, ja yhdessä arvuuttelimme nuorista kaunottarista, kumpi on Dinah, Heikin vaimo ja kumpi Vivien, Björnin vaimo. Hetken päästä sormemme osui villapaitaan pukeutuneen nuoren, tumman ja komean miehen kuvaan.  " Ilman muuta hän on Björn", totesimme. Juuri silloin familiääri tunnistamisinnostuksemme keskeytyi museovartijan hahmossa: "Pyydän, ettette koskisi lasiin." Pyysimme noloina anteeksi käpälöimistämme ja lähdimme vähitellen katsomaan itse näyttelyä. Olimme molemmat toki huomanneet, että yksi tärkeä henkilö lasikon valokuvista oli puuttunut - Tilly Soldan, Björnin äiti. Taas kerran on käynyt näin, Tilly on jätetty huomiotta, protestoin itsekseni.

   Kiertäessämme näyttelyä panimme merkille, että osa kuvista vaikutti tutuilta - niin runsaasti näyttely on saanut julkisuutta medioissa, esim. Ylen Teemalla on joitakin kertoja esitetty Aho&Soldan -lyhytfilmejä.

Kuvat on otettu 1930-luvulla ja niitä on pidetty avantgardeina; niitten aiheet ja kuvakulmat osoittavat kuvaajien saaneen korkeatasoista modernia kuvakoulutusta Saksassa. Kuvien pääosassa ovat tavalliset, suomalaiset ihmiset eri miljöissä, työympäristössään maaseudulla tai kaupungissa.   Aho&Soldan -työryhmälle eivät enää kelvanneet nationalistishenkiset, perinteiset suomalaismaisemat, kosket, järvet ja vaarat, vaan heille keskiössä oli arkinen elämä, toimeliaat ihmiset ja ilmeikkäät  lapset. Mieleeni jäi erityisesti kuva, jossa pienehkö joukko sotilaita marssii vakavana maantietä pitkin; kuvakulma on tienposkessa olevan pienen pipopäisen pojan, joka onneksi on ihailultaan juuri ja juuri  ehtinyt vilkaista kameraa kohti. Humoristiset rinnastukset antavat kuville mainioita ulottuvuuksia ja vaativat kuvaajilta erinomaista tilannetajua.

  Lyhytfilmejä katsellessa olisi ollut mahdollisuus kuunnella kuulokkeista filmeihin liittyviä autenttisia selostuksia, mutta täytyy sanoa, että kuvat puhuivat paremmin puolestaan; paatoksellinen selostusääni kuulosti niin aikansa eläneeltä, että jätimme äänet sikseen.     

   Kun kerran Ateneumiin olimme tulleet, piti vielä kiivetä katsomaan tutut klassikot, ja ne työt jotka ovat jääneet mieleen vuosikymmenien varrelta. Marie halusi nähdä Simbergin Haavoittuneen enkelin ja minä Helen Schjerfbeckin työt. Vilkaisimme vielä Ateneumin uusia hankintoja ja jäimme ihmettelemään Akseli Gallen-Kallelan Järvimaisemaa vuodelta 1901. Maalaus ei ollut mitenkään tyypillinen Gallen - saattaahan taiteilijalla olla välitöitäkin, arvelimme. Sitten Marie kiinnitti huomiota signeeraukseen: Axel Callen Kalela 1901.

"Älkää menkö liian lähelle taideteosta", vartija tuli huomauttamaan. "Anteeksi vain, mutta tämä signeeraus on vähän kummallinen." Silloin vartijakin lähestyi maalausta, katsoi oikein tarkkaan alakulmaa ja kiitti meitä huomautuksesta ja sanoi välittävänsä asian eteen päin.

  Olimme ymmällämme, kun laskeuduimme rappuset alas. 

 Pidän kanadalaisen Alice Munron (s.1931) novelleista. Kevyttä luettavaa Munro ei tarjoile, päinvastoin. Hän ei päästä lukijaa helpolla, sillä hänen novelleittensa henkilöille tapahtuu enemmän tai vähemmän rankkoja asioita. Heidän elämäänsä ei ole kuitenkaan vaikeaa samaistua, sillä kirjailijan henkilögalleriansa on sosiaalisesti verrattoman laaja, miljöönä on maaseutu tai pikkukaupunki ja keskiössä ovat usein naiset, hyvin nuoret ihmiset tai lapset. He elävät arkista elämäänsä näennäisen tasaisesti, mutta fasadin takana kamppaillaan elämän ja kuoleman kysymyksissä, yritetään kestää päivästä toiseen väkivallan uhkaa, petetään ja tullaan petetyiksi, toimitaan oudosti, kärsitään. Munron henkilöt kärsivät usein mielen tai ruumiin sairauksista, vanhuuden hauraudesta ja lapsuuden traumoista. Novellit kasvavat laajoiksi, sillä Munro kuljettaa henkilönsä eri aikatasojen läpi. Kirjailija ei aiheittensa karuudesta huolimatta mässäile väkivallalla, vaan hänen tapansa kirjoittaa on kuin suoraan ohjeista, joita Anton Tshehov antoi näytelmiensä esittäjille: mitä traagisempi kohtaus, sitä vähemmän eleitä, ääntä tai liikettä. Munron kerronta on näennäisesti viileää ja kirurgintarkkaa.

   Hyllyssäni on Munron kolme laajaa novellikokoelmaa "Viha, ystävyys, rakkaus", "Karkulainen" ja "Liian paljon onnea". Viimeksimainitusta kokoelmasta on jäänyt novelli Lasten leikkiä erityisesti askarruttamaan mieltäni. Sen ydinajatuksena on viha, miten se syntyy, mitä se saa aikaan, miten pitkälle se voi elää ihmisen sisuksissa.

   Novellin alussa minä-kertoja Marlene on 7-vuotias opettajaperheen ainokainen. Perheen seinänaapuriksi ilmestyy Verna, Marlenen ikätoveri. Marlene alkaa välittömästi inhota Vernaa, sillä tämä on heikkolahjainen, kummallisen näköinen ja mikä pahinta, hän takertuu aina tilaisuuden tullen Marlenen seuraan, vaikka hän yrittää kaikin keinoin välttää tätä. Marlenen äiti toruu tytärtään siitä, että hän kohtelee itseään heikompaa rumasti. Hemmoteltu ja uhmakas Marlene pitää moitetta äitinsä tekopyhyytenä.

  Vuotta myöhemmin Marlene tutustuu kesäleirillä Charleneen. Tytöistä tulee erottamattomat ja he nauttivat siitä, että heillä sattuu olemaan samanlainen aasialaismallinen hattu ja siitä, että muut sanovat heitä kaksosiksi, Marlene - Charlene sopivat jo niminä niin hyvin yhteen. Tyttöjen tapaan he uskovat toisilleen salaisuuksiaan, ja kun Marlene rupeaa kertomaan ällöttävästä Vernasta, tyttöjen suhde muodostuu suorastaan symbioottiseksi. Charlene lietsoo Marlenen vihaa entisestään, vaikka ei edes tunne Vernaa. He päättelevät yhdessä, että Verna on Marlenen vainoaja, jolla on tarkoituksenaan vielä joskus kuristaa tämä inhottavan soukilla sormillaan kuoliaaksi.

  Käy niin että toisena viikonloppuna leirille tulee vierailulle apukoululaisten ryhmä, Verna heidän joukossaan. Sunnuntaina tapahtuu puolessatoista minuutissa jotain peruuttamatonta, kun lapset pulikoivat rantavedessä ohi ajavan veneen nostattamassa aallokossa. Emme katsoneet toisiamme ja päättäneet tehdä sen minkä vakain tuumin teimme. Vakain tuumin, sillä katseemme kohtasivat, kun Vernan pää yritti nousta pintaan.

   Myöhemmin ei kukaan aikuisista, ei leirin ohjaajista eikä vanhemmista tutkituttanut, miksi Verna hukkui. Mutta Marlenen ja Charlenen tiet eroavat tietoisesti, kumpikaan heistä ei halua palata siihen kammottavaan salaisuuteen, jonka he jakavat loppuikänsä.

    Vuosikymmeniä myöhemmin lapseton rouva Charlene lähestyy antropologi Marlenea kustantajan kautta kirjeellä, josssa hän kertoo lukeneensa tämän  vasta ilmestyneen teoksen "Idiootteja ja idoleita". Minun on tunnustettava, etten oikeastaan hämmästynyt, sillä ajattelin aina että sinä tekisit jotain erityistä. Marlenea kouraisee pienen hetken sana "erityistä", mutta samassa hän vakuuttaa itselleen, ettei Charlene ollut tarkoittanut sanalla yhtään mitään. Marlene kovettaa tapansa mukaan itsensä ja pitää tarpeettomana vastata kirjeeseen - ja alkaa taas kerran miettiä kirjasta saamaansa kritiikkiä; toisin kuin ennen tieteellisissä piireissä hänen uutta teostaan ei ollut kiitetty, vaan hänen materiaaliaan moitittiin liian kirjalliseksi, hän ei  ollut kirjoittanut todellisesta elämästä.

  Marlene on itselleen eläjä, yksinäinen ja kylmätunteinen tiedenainen, jolla oli ollut 16 kappaletta rakastajia, joista vain yhtä hän olisi voinut rakastaa, mies tosin ei ollut rakastanut häntä. Hän on niin tehokkaasti torjunut syyllisyydentunteensa Vernan surmaamisesta, ettei hän erityisemmin joudu silloinkaan hämmennyksiin, kun Charlenen mies lähettää hänelle tervehdyksen ja pyytää häntä käymään sairaalassa vaimoaan katsomassa, sillä tämä on kuolemassa syöpään. (Charlenen mies ei ilmiselvästi ole lainkaan tietoinen vaimonsa kantamasta psyykkisestä taakasta.) Marlene toimii konemaisesti ja suostuu, ensin toki emmittyään, Charlenen pyyntöön. Hän kohtaa tuntemattomaksi riutuneen puhekyvyttömän lapsuudenystävänsä, ja hoitaja antaa Marlenelle kirjeen, jossa Charlene pyytää häntä toimittamaan sen tiettyyn kirkkoon tietylle papille, joka tulisi antamaan hänelle viimeisen voitelun. Tunnelukko ei aukea senkään jälkeen, kun Marlene on annetun tehtävän suorittanut. Ajaessaan pois kirkosta kotiaan kohti hän miettii Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta.

  Alice Munro on peloton kirjailija, sillä näin vaikeista ja raadollisesta asioista ei ole helppoa kirjoittaa. Syvältä pahuuden pohtiminen kysyy rohkeutta, varsinkin kun pahuus liitetään lapsiin ja lapsuuteen yhdistetään tavallisesti viattomuus, mikä Munron novellissa kääntyy groteskiksi kliseeksi jo novellin nimessä Lasten leikkiä. Tiedetään toki, että toisinaan lapsi tuntee syyllisyyttä aivan pienestäkin, jopa kuvittelee mielessään, että jotain kamalaa on tapahtunut siksi, ettei hän ole ollut kiltti. On kuitenkin tunnettua, ettei lapsi ole vielä kehittynyt tuntemaan vastuullista empatiaa, joten lapsia ovat kaikkina aikoina aikuiset pystyneet manipuloimaan ja yllyttäneet esimerkiksi lapsisotilaiksi. Munro on kuvannut novellinsa tytöt järkyttäviksi juuri siksi, että he ovat  näennäisesti t a v a l l i s i a   p i k k u t y t t ö j ä, joista kuitenkin kehkeytyy m u r h a a j i a. Puistattaa ajatuskin mitä voi tapahtua todellisuudessa. Miten usein lasten kuoleman aiheuttaneissa onnettomuuksissa on voinut olla myös osuutta leikkitovereilla? Miten ihminen voi elää hirveän syyllisyytensä kanssa, josta hän ei ole koskaan joutunut vastuuseen? Munro panee lukijan miettimään, olivatko molemmat tytöt yhtä syyllisiä ja miksi juuri aikuinen Charlene koki syyllisyyttä, mutta ei Marlene. Oliko Marlene synnynnäinen psykopaatti?

... tässä kirjassa valhe esiintyy kaikkein kepeimmässä ja harmittomimmassa muodossaan: elämää kaunistavana valheena. Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, josta keneltä puuttuu lihallista keneltä romanttista rakkautta. Kaikilta näiltä naisilta puuttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan.

  Näin tunnettu nykyvenäläinen kirjailija Ljudmila Ulitskaja (s.1943) lataa valheen oikeutuksen romaaninsa "Naisten valheet" esipuheessa. Samalla hän pudottaa heti kättelyssä pohjan sovinnaiselta käsitykseltä, jonka mukaan valehteleminen tekee ihmisestä moraalisesti arveluttavan ellei suorastaan demonisoidun henkilön.

  Huomionarvoista romaanissa on se, k e n e l l e  naiset valehtelevat ja missä tilanteissa heille tulee vastustamaton tarve lykätä lööperiä.

   Tarinoista koostuvan romaanin päähenkilö on moskovalainen Zenja, joka on syntyisin sivistyneestä juutalaissuvusta, ammatiltaan yliopiston kirjallisuudenopettaja, myöhemmin neuvostovallan murruttua tv-toimittaja ja viimein kirjankustantaja. Zenjalta sujuu kaikki: työt, raha-asiat, kodinhoito, lastenkasvatus, suhteet muihin ihmisiin - mukaan lukien myös miessuhteet, sillä hän on niin viehättävä, älykäs ja vahva, että hänellä on varaa valita mies, ottaa ja jättää, Zenjan tapainen nainen ei jää koskaan yksin. Romaanin alussa hän on jo ehtinyt antaa lähtöpassit ensimmäiselle aviomiehelleen, pienen Sasa-pojan isälle, mennä uudestaan naimisiin ja harkitsee jo eroamista toisestakin miehestä, mutta pysyy liitossa, koska huomaa odottavansa toista lastaan. Myöhemmin toinenkin mies joutuu lähtemään, kun Zenjalla on lyhyehkö suhde gruusialaiseen teatteriohjaajaan,  mutta aviomies pääsee uudelleen Zenjan armoihin ja romaanin lopussa hän viimein astuu kulisseista näyttämölle ja saa jopa etunimen ja ammatin, Kirill on kiteidentutkija. Kirill osoittautuu hyväsydämiseksi ja huolehtivaksi aviomieheksi, kun Zenja tarvitsee kokovuorokautista hoitoa kotona.  

  Zenja on monessa suhteessa niin ylivertainen, että jotkut naiset saavat hänen lähettyvillään suoranaisia valehtelukohtauksia. Zenja tosin ei romaanin alussa osaa epäillä naisten juttujen todenperäisyyttä, sillä hänellä ei vielä ole tarpeellista elämänkokemusta. Hän  ajautuu kuuntelijaksi, koska häntä kiinnostavat tarinat ja empaattisena ihmisenä hän osaa kuunnella toisia.

  Ensimmäinen fabuloija on Irene, joka ilmestyy kesäloman viettäjäksi samalle vuokrahuvilalle, jossa Zenja majailee Sasan kanssa. Häikäisevän varmasti esiintyvä punatukkainen Irene esittäytyy englantilaiseksi, ja hänellä on mukanaan halvaantunut äiti ja pikkupoika Donald. Zenja näkee ensimmäistä kertaa elämässään englantilaisen ihmisen, ja hän lumoutuu Irenen seurasta niin, ettei enää iltaisin syvennykään huoneessaan Anna Kareninan lukemiseen, vaan istuu pitkät illat Irenen seurassa juoden portviiniä, jota on saatu ostetuksi Puolueen kaupasta. Punapää kertoo huiman eloisasti traagisesta elämästään, monesta avioliitostaan ja viidestä lapsestaan, jotka ovat kaikki kuolleet sairauksien tai onnettomuuksien uhreina. Zenja viehättyy erityisesti pikku Dianasta, joka oli ollut hurmaava lapsi ja jo pienenä etevä taitelija. Valitettavasti huvilalle tulee vieraaksi myös Vera, suurperheen äiti, joka paljastaa kahden kesken Zenjalle, että hän tuntee hyvin Irenen, sillä he olivat kasvaneet samassa pihassa. Irene ei ole kuunaan ollut naimisissa, miehiä kyllä on riittänyt liudoittain, laulaja Vysotskista alkaen, ja hänelle on tehty ainakin kymmenen aborttia ja vain Donaldin hän on synnyttänyt.  Irenen vedätyksestä järkyttynyt ja pettynyt Zenja häpeää sillä hän joutunut mielettömän kokeen typeräksi koekaniiniksi. Aamuvarhain hän häipyy salaa poikansa kanssa pois huvilalta.

   Vuosia myöhemmin Zenja joutuu jälleen kesälomalla koetukselle tutustuessaan 10-vuotiaaseen huvilanomistajan moskovalaiseen tyttöön, etelämaalaisen näköiseen, suloiseen, puheliaaseen ja nokkelaan Nadjaan, joka pian johtaa Zenjan neljän pojan leikkejä - Zenjalla on mukanaan omat poikansa Sasa ja Grisa ja pari ystävättärien poikaa. Zenja pitää tyttöä suoranaisena aarteena, niin vaivattomasti häneltä käy tarinoiminen, tiskaaminen ja leikkiminen. He kiintyvät toisiinsa, äidin puutteessa oleva Nadja ja tytön seurasta nauttiva Zenja. Tyttö puhuu hyvin usein isoveljestään Jurasta, joka on maailman viisain ja rohkein. Kun hän myös puhua pulputtaa koulunkäynnistään Espanjassa, Zenja epäilee tytön sepittäneen koko jutun esittääkseen itsensä vielä edullisemmassa valossa. Kun Nadjan kolea ja vaativa äiti tulee käymään Moskovasta, Zenja saa tiettää, että tytön stipendiaattiaika Espanjassa on täyttä totta, mutta veljeä Nadjalla ei ole olemassakaan - vaikka naapurien pahat kielet puhuvat että hänen miehellään on avioton poika, lisää äiti. Myöhemmin katkerasti itkevä Nadja vakuuttaa Zenjalle, että Jura on varmasti olemassa. Mitä siis ajatella? Mielikuvitusolenteko jo kymmenvuotisella, mutta yksin jääneellä tytöllä vai sittenkin todellinen ihminen?

  Jälleen vuosien päästä, samoihin aikoihin, kun Zenjalla on tblisiläinen rakastaja, hänen luonaan rupeaa kyläilemään serkuntytär Ljalja, 13-vuotias, vaatimattoman näköinen tyttö, jolla on kaiketi murrosikäisen tarve nauttia rakastuneen ihmisen huomaamattaan ympärilleen levittämästä sisäilmasta.  Vähitellen Ljalja uskoutuu Zenjalle kertomalla, että hänellä on seksikumppaninaan tätinsä mies, taiteilija. Asiasta perinjuurin tuohtunut Zenja tahtoo tavata miehen ja tivaa tältä, onko hänellä suhde Ljaljan kanssa. Mies myöntää vaivautuneena Ljaljan jutun olevan totta. Käy kuitenkin selville, että miehen rakastajattarella on sama nimi kuin sukulaistytöllä, josta Zenja on huolestunut. Ei, ei, s e  Ljalja, ei ei, miestä naurattaa kovasti. Kun Zenja kertoo tarinan gruusialaiselle rakastajalleen, tämäkin ensin huvittuu, mutta arvelee vakavoituen että siinä piilee nerokas tarinanjuonne.   Joitakin aikoja myöhemmin teatterimiehen ja Zenjan suhde lopahtaa kuin leikaten eikä Zenja saa koskaan tietää, käyttikö mies joskus juttua ohjauksissaan. Näinhän se yleensä menee, tarina syntyy tarinasta, elämän pienistä sattumuksista, joka kääntyvät suuriksi draamoiksi, joita  Anton Tshehov on kirjoittanut jo yli sata vuotta sitten.

Keski-ikäisenä tv-alan ammattilaisena Zenja saa kutsun Zurichiin, jossa ohjaaja Michelillä on suunnitteilla dokumentti venäläisistä prostituoiduista, ja Zenjan tehtävä olisi kuunnella tyttöjen tarinoita samaa kieltä puhuvana ja naisena. Kuunneltuaan yöbaareissa tyttöjen juttuja, Zenjan materiaaliksi kertyy suoranainen tarinallinen maatuskanukke: tytöt kertovat vuorotellen lähes saman tarinan, kotona oli kohdeltu kaltoin, tuttu oli välittänyt työtä ulkomaille ja siellä työ oli paljastunut seksityöksi, mutta että länsi oli palkinnut tytön, sillä hän on menossa seuraavana kesänä naimisiin pankkiirin kanssa. Zenja selvittää Michelille, että ilotytöt ovat järjestään infantiileja tyyppejä, jotka kaikki pitävät esikuvanaan Moskovan Ljudaa, ilotyttöjen kuningatarta. Michel päättääkin luopua "dokumenttihöpinästä venäläislolitojen kanssa" ja vaihtaa aiheen draamaksi. Hän esittelee Zenjalle Moskovan Ljudan, isohampaisen, tyylikkäästi, mutta huorahtavasti pukeutuneen naisen, joka osaa jonkin verran kieliä. Ljuda osoittautuu kaikkien tarinoiden äidiksi. Hotellin naistenhuoneessa Zenjan ja Ljudan välillä tapahtuu pieni kohtaus. Humaltunut ja aggressiivinen Ljuda sättii Zenjaa virastohuoraksi ja saatanan lukutoukaksi, mutta tulee saman tein kuvailleeksi, että hänen pönäkkä miehensä ei ole pankkiiri vaan parittaja ja hän kertoo yksityiskohtia myöten, millaista ällöttävää työtä hänen on tehtävä. Kohtaus loppuu siihen, että Zenja taluttaa itkevän Ljudan pois naistenhuoneesta. Ljuda oli puhunut silkkaa totta. Pian Zenja onkin matkalla takaisin Moskovaan, mukanaan 1000 euroa ja sopimus kirjoittaa käsikirjoitus venäläisistä prostitoiduista. Matkalla Zenja miettii Mitä koiranelämää. Miten surkeita valheita. Totuus oli sitäkin surkeampi. Mutta Michel tahtoi satuja. City-romantiikkaa. Melodraamaa köyhille.

 Tarina tarinalta romaanissa selkeytyy, miksi juuri Zenjalle kerrotaan valheita: hänen menestymistään kadehditaan. Ulitskajan naiset kostavat valheilla. Valehtelemalla Zenjalle pannaan häntä paremmaksi, ja valehtelijalle jää se ilo, että hän on pystynyt naruttamaan turhan hyvin kaikessa onnistuvaa Zenjaa.

  Romaanin loppupuolella kuvataan kahta naista, Liliaa ja Galjaa. Lilia on tuttu Zenjalle jo lapsuudesta, jolloin tämä oli tupannut hänen seuraansa, mutta Zenja oli kokenut hänet tunkeilevaksi ja tyhmänoloiseksi. He tapaavat keski-ikäisinä uudestaan sattumalta, ja Lilia kertoo miehestään ja ihanista kaksostyttäristään. Pikku hiljaa he suorastaan ystävystyvät, etenkin kun Lilia saa aivoinfarktin ja Zenja käy auttamassa häntä, sillä upeat kaksostyttäret osoittautuvat lähinnä syöjättäriksi, jotka terrorisoivat kotia ryyppäämäällä epämääristen miesvieraidensa kanssa, tappelemalla keskenään ja pilkkaamalla sairasta äitiään. Galja puolestaan on kuvankaunis, toimeton yksinhuoltajaäiti, Zenjan ensimmäisen puolison toinen vaimo, joka on jäänyt varhain leskeksi. Itselleenkin ihmetykseksi Zenjalle on tullut vuosien varrella tavaksi antaa rahaa Galjalle, joka hakee itseään eri uskonnoista ja vaihtoehtohoidoista. 

  Merkillepantavaa on, että sekä Lilia että Galja tunnustavat Zenjalle kateutensa tätä kohtaan vasta sen jälkeen, kun Zenja on autokolarin seurauksena leikkausten jälkeen pyörätuolissa ja epätoivoinen vammautumisensa takia. Lilia kertoo kadehtineensa Zenjaa lapsesta asti - mutta uskovaisena ihmisenä myös rakastaneensa ja nyt hänellä on tunne, että hän on ollut perimmäinen syypää Zenjan onnettomuuteen. Galja puolestaan tunnustaa, että koska miesvainaja ei ollut koskaan lakannut rakastamasta Zenjaa, hän oli hakenut itseään koko elämänsä ajan ja yrittänyt vihdoin päästä Zenjan kaltaiseksi kääntymällä tämän uskontoon, juutalaiseksi - mikä Zenjalle sen sijaan on ollut vain muodollisuus.

  Kaiken kaikkiaan Ulitskajan kuvaamat naisten valheet eivät olekaan reseptissä mainittuja kepeitä lääkkeitä, vaan pikemminkin ne paljastavat itse tauteja,  ihmisluonnon heikkouksia ja naisten keskinäisen kilpailun saamia muotoja. Valehtelevilla naisilla on yhteisiä piirteitä, he ovat lapsellisen kehittymättömiä (venäläiset ilotytöt), keskenkasvuisia (Nadja ja Ljalja) ja naiivissa elämänvalheessa eläviä (Lilia ja Galja).

  Helsingin Sanomat julkaisi 2.3.2011 haastattelun Suomessa vierailleesta Ljudmila Ulitskajasta, jossa hän jonkin verran skeptisesti esitti, että nykyajan ihmiset ovat kuin toukkia jotka lisääntyvät, mutta eivät aavista, että ne eivät ole vielä aikuisia.

   Romaani "Naisten valheet" on näennäisesti helppolukuinen, mutta se avaa silti näköaloja moneen suuntaan. Hieno romaani.

 Tuntemattoman runoilijan postuumin kokoelman ihmeellinen elämä

   Kanadalaisen proosakirjailijan Carol Shieldsin (1935-2003) romaani "Kaiken keskellä Mary Swann" on ilmestynyt v.1987, suomeksi se julkaistiin viime vuonna Hanna Tarkan kääntämänä. Kirjallisuusaiheinen romaani on satiirinen kuvaus akateemisesta maailmasta 1980-luvulla; päähenkilöinä ovat tutkija, kirjallisuuden harrastaja, kaksi professoria ja kustantaja. Kukin heistä kertoo omasta näkökulmastaan kirjallisesta sensaatiosta, joka syntyi 20 vuotta aikaisemmin, kun tuntemattoman ontariolaisen maalaisemännän runokokoelma oli tullut julkisuuteen 250 kappaleen painoksena. Sekä teos että sen kirjoittaja olivat vuosien varrella saaneet vannoutuneen ihailijaryhmän suhteellisen pienistä kirjallisista piireistä USAssa ja Kanadassa. Mary Swannin elämään ja runoihin liittyy runsaasti arvoituksia ja kysymyksiä, joihin romaanin kertojat ovat tahtomattaan tai tahtomalla kietoutuneet niin lujasti, etteivät he edes pyri ulos Swann-verkosta. Runoilijan elämä ja runot ovat heille pakkomielle.

   Romaanin kertojat eivät juurikaan toisiaan tunne henkilökohtaisesti muutoin kuin vuosia kestäneen keskinäisen kirjeenvaihdon turvin. Heistä on kehittynyt toinen toistensa kilpailijoita, kaikille on tärkeää, kuka heistä parhaiten ymmärtää Mary Swanniin liittyvän arvoituksen. Kirjeissä käytetään ylikohteliasta kieltä, mutta ajatuksissa he enimmäkseen halveksivat toisiaan. Torontolainen professori Lang on kuitenkin luvannut järjestää swannilaisille symposiumin, jossa hän aikoo julkaista ne Maryn rakkausrunot, jotka hän sanoo itse löytäneensä Swannin autioituneen maatilan keittiön korkkimaton alta. Romaanin kertojajoukkoon Lang ei kuuluu, hän vain toimii innokkaasti taustalla.

  Minä-kertojana on nuori ja tarmokas chigagolainen tutkija Sarah, joka on ehtinyt jo julkaista kirjan Mary Swannista; kirja on herättänyt paljon kiinnostusta, ja Sarah on varakas nainen. Hän uskoo edelleen, että Swannilla on edessään todella suuri tulevaisuus. "Jonkun täytyy pitää huolta, että Swannin etuja valvotaan ... Hän on oikea ihminen oikeaan aikaan, koska hän on nainen, selviytyjä ja itsensä luonut." Sarah on kylläkin hyvin käsittänyt, että professorit ovat huomanneet saman: Mary Swann on taottavissa tuottavaksi lähteeksi. Sarah pilkkaa mielessään professori Jimroyta ääliöksi ja Lang on hänen mielestään ihmishahmoinen sika.

  Sarah on joitakin vuosia aikaisemmin haastatellut kirjaansa varten Ontariossa Mary Swannin kotitienoilla Nadeaun pikkukaupungin asuvaa paikalliskulttuurin asiantuntijaa, kirjastonhoitaja Rosea, kirjallisuudentuntemukseltaan diletanttia naista, joka on yksi neljästä romaanin kertojasta. Rose on kertonut paitsi ohimennen kirjastossa aikoinaan tapaamastaan Marystä, myös hänen kammottavasta kohtalostaan. Tämän aviomies oli ampunut vaimonsa, paloitellut ruumiin ja viskannut jäännökset viljasiiloon ja ampunut sen jälkeen itsensä. Tragedia oli tapahtunut samana iltana, kun Mary oli palannut Nadeausta, jossa hän oli vienyt runot kustantajan nähtäväksi ja tämä oli luvannut julkaista ne siltä istumalta.

  Yksi romaanin kertojista, kustantaja Cruzzi, on teoksen varsinaiseen tapahtuma-aikaan 80-vuotias leskimies, joka pienkustannustoiminnan ohella oli ollut paikallisilehden päätoimittajaksi ja taustaltaan kosmopoliitti, jota voisi luonnehtia tietyin varauksin teoksen ainoaksi intellektuelliksi. Hän on henkilönä virkistävän sympaattinen roolissaan kaikkien ns. totuuksien kyseenalaistajana. Hän on aikoinaan toiminut yhdessä vaimonsa kanssa pienkustantajana, erikoisalanaan runokokoelmat, jotka olivat jääneet kustannuspoliittiseen katveeseen.

  Cruzzi kertoo, miten koko Mary Swann-myytti oli saanut alkunsa. Vaatimaton, köyhästi pukeutunut maalaisemäntä oli ilmestynyt v. 1965 heidän kotiinsa mukanaan ryppyinen paperipussi, jossa oli hänen runojaan. Nainen oli anonut, että kustantaja edes vilkaisi niitä. Cruzzi oli ryhtynyt lukemaan ja nähnyt runoissa "viehättävää puhtautta, mitä näkee harvoin", kuten hän sittemmin kertoi häntä haastattelemaan rientäneelle professori Langille. Vasta romaanin lopussa, ennen symposiumia, Cruzzi paljastaa kirjeessään Sarahille, miten Swannin runokokoelman synty oli ollut vähintäänkin hankala - miksei myös hieman kyseenalainen. Oli näet käynyt niin onnettomasti, että Cruzzin kalastamasta palannut vaimo oli heittänyt juuri perkaamassa siian jätteet keittiössä lojuneeseen paperipussiin, jossa vaimon tietämättä oli Mary Swannin runolappuset. Cruzzin pariskunnalle oli siunaantunut suururakka, kun he olivat yhdessä ruokonneet runot luettavaan kuntoon, mikä merkitsi myös sitä että monissa runoissa oli muste levinnyt niin, että he olivat joutuneet omin päin keksimään tuhoutuneille sanoille vastineita.  

   Elämäkertoihin erikoistunut professori Jimroy edustaa vanhanaikaista tutkijametodia, biografismia, jonka perustana on kirjailijan elämänvaiheiden merkitys tämän tuotantoon. Hän on vuosikaupalla jahdannut Mary Swannin elämään liittyviä yksityiskohtia päästäkseen runoilijan nerouden lähteille; hän on vakuuttunut, että Mary Swannin lyriikka on verrattavissa klassikko Emily Dickensoniin, joka myös elinaikanaan asui maalla erakoituneena. Kontaktikyvyttömälle, yksinäiselle ja itseriittoiselle miehelle Mary Swannista tulee ikään kuin elämänkumppani, jonka puolesta hänellä on kostettavaa ja jota hän pitää Äiti Sieluna. Tosin Jimroy kerää lukijalta sympatiaa, kun hän vilpittömästi soimaa itseään ruumiinryöstäjäksi, halveksittavaksi ihmiseksi - omasta kokemuksestani uskon, että näin juuri kirjailijoiden elämästä kirjoittavat ymmärtääkseni välillä tuntevat. Jimroylle nimenomaan runous on jalo arvo sinällään, ja niinpä hän ei myönnä lopultakaan tehneensä turhaa työtä, ei edes sen jälkeen, kun hänen on pakko todeta itsekseen, ettei Swannin runojen ja elämän välillä kerta kaikiaan ole loogista yhteyttä.

   Toronton symposium  pudottaa kerralla kahdenkymmenen vuoden aikana syntyneen kultin tuntemattomasta runoilijasta. Yksi osallistujista paljastuu konnaksi, joka on pelannut rikollista peliä tehdäkseen kirjallista bisnestä. Kaikki lentää taivaan tuuliin, eikä postuumeja rakkausrunoja ole ollut olemassakaan.

  Olen lukenut monta Carol Shieldsin romaania, joista olen pitänyt vain esikoisteoksesta "Kivipäiväkirjat", mutta tämä parodinen Swann-romaani oli kuitenkin mieluisaa luettavaa, se on nokkelasti kerrottu ja koukuttaa lukemaan eteen päin, mutta antaa se ajattelemisen aihettakin.

 Shields on opiskellut kirjallisuutta 50-luvulla USAssa ja opettanut myöhemmin kanadalaisissa yliopistoissa kirjallisuutta, proosakirjailijaksi hän ryhtyi vasta keski-ikäisenä. Kirjoittaessaan Swannia hän on todellakin tuntenut aihepiirinsä ja tavannut runsaasti kirjallisympyröihin kuuluvia ihmisiä. Hänen ei ole ilmeisesti ollut vaikeaa löytää kohteita osoitellakseen alan asiantuntijoita satiirisessa valossa. Tunnettuahan on, että silloin tällöin kustannetaan kirjoja, joista nousee tavaton häly, ja joillakin ulkokirjallisilla keinoilla voidaan saada aikaan huima myyntimenestys; erittäin hyväksi tiedetty ja käytetty keino on kytkeä kirjoittajaan jokin hurja elämäntarina; on ollut myös kirjailijoita, jotka ovat itse keksineet itselleen tarkoitukseen sopivan elämäntarinan.

   Omasta kirjallisuudenopettajan työstään huolimatta satiirikko Shieldsillä on kuitenkin kiintoisaa sanottavaa. Romaanista käy selväksi vinossa valossa kirjallisuudentutkimuksen lähestymistavat ja metodit. Vaikka Shieldisä itseään on pidetty feministikirjailijana, hän osoittelee pintapuolisen Sarahin feminisimin vakuuttavuutta; tämän nuorekkaan uraohjuksen elämä kun on kirjan loppupuolella muuttumassa perheenäidin rooliin. 

  Jimroyn pinttynyt biografinen metodi kärsii perusteellisen konkurssin. USAssa ja Kanadassa oli ko. metodi jo 1980-luvulla auttamattomasti aikansa elänyt, sillä jo 50-luvulta alkaen oli ollut vallalla ns. uuskriittinen tutkimustapa, joka painotti tekstin lähilukua, jolloin vain se oli tärkeää, mitä tekstistä paljastui, esim. runomitat, metaforat, lauserakenteet jne. Tämä menetelmä rantautui pian Suomeenkin. Luin 60-luvulla yleistä kirjallisuustiedettä pääaineenani, ja kurssikirjoihin kuului uuskritiikin raamattu eli Rene Wellekin ja E.A.Warrenin The Theory of Literature. Muistan tenttiin lukemisen olleen kovin työlästä, kun kirjajärkälettä piti opiskella lyhyen englannin pohjalta sanakirjan avulla. Tieteen tutkimisen lumoa en silloin kokenut tunteneeni, tähtäsin vain tentistä selviytymiseen. Saattaa olla, etten teoksesta paljonkaan viisastunut, mutta voihan olla niinkin, että jotain on  tiedostamattomasti jossain ajatuksissani piillyt, mene tiedä. Vai onko niin, että tieto jo sinällään on arvokasta? Joka tapauksessa kirjallisuuden teoriat minun oli unohdettava silloin, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani 13 vuotta sitten.

   Swann-romaanin luettuani tulee mieleen, puhuuko Carol Shields mahdollisesti henkilönsä Cruzzin suulla, kun tämä kirjeessään Sarahille antaa korvapuustin akateemiselle tutkimukselle - myös uuskritiikille, niin tulkitsen: " Suoraan sanottuna se loputon tekstivertailu, se tarkkuuden tyrannia, joka hallitsee akateemista maailmaa, on aika puuduttavaa. Olen havainnut että  joskus on parempi katsella maailmaa vähän kuin silmät kierossa, heittäytyä tahallaan vääristymien valtaan ja toivoa, että tuosta suttuisesta näystä tai suttuisista muistiinpanoista, jos niin halutaan sanoa, syntyy sattuma, joka on totuus." Tulkittavissa on, että Cruzzi uskoo vain intuitioon, joka korottaa fiktion tieteen ja tiedon yläpuolelle. (Mutta ei hänkään myönnä Swann-myytin tyhjyyttä.)

   Vaikka "Kaiken keskellä Mary Swann" on väliin liiankin rönsyilevä kerronnaltaan - esimerkiksi höpsöttäjä Rosen osuuden kertojana olisin karsinut pois - romaani täytti hyvin parodisen tehtävänsä kirjalliseen elämään liittyvistä ylilyönneistä.

   Suorastaan hykerryttävä on Cruzzin lanseeraama toteamus, jonka luullakseni moni kirjailija voisi jakaa, varsinkin sillä hetkellä, kun valtakunnallinen lehti on juuri julkaissut omasta kirjasta penseän arvion.

Kriitikolla on yhtä vähän merkitystä taiteelle kuin ornitologilla linnuille.