Elämäkerrat ovat kautta aikojen olleet suosittua lukemista. Monia lukijoita yksinkertaisesti kiinnostaa toisten ihmisten elämä - varsinkin kun lukija itse pohdiskelee omaa mennyttä elämäänsä vuosikymmenien perspektiivistä.

  Kirjailijaelämäkerrat ovat oma lajinsa, ja niillä on ollut taipumus herättää runsaasti kiinnostusta, hyvässä ja pahassa. Jos kirjoittaja on ottanut aiheekseen kirjailijan elämän, hän kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään, tietoisesti tai tiedostamattaan. Kirjailijan valinta ja tämän elämänvaiheiden painotukset kielivät kirjoittajan omista intentioista. Mielestäni parhaat kirjailijaelämäkerrat ovat syntyneet kaveripohjalta, toinen kirjailija ymmärtää toista. Veijo Meri kirjoitti konventioita uhmaten subjektiivisen elämäkerran "Aleksis Stenvallin elämä" (1973) ikään kuin Kivi olisi ollut hänen kirjailijaystävänsä. Silloin oli vielä uutta, että elämäkerta paljasti kansalliskirjailijasta myös ikäviä luonteenpiirteitä, mikä kuohutti monen Kiven ihailijan tunteita. Myöhemmin Erno Paasilinna kirjoitti kaveruuden lähtökohdista Timo K. Mukasta elämäkerran - kirjailijan kohtalo oli ollut erikoinen, hän kuoli vain alle 30-vuotiaana ja oli kirjoittanut siihen mennessä jo paljon. Hannu Mäkelän humaani elämäkerta Samuli Parosesta on kirjoitettu kirjailijakaverin ja kustannustoimittajan näkökulmasta. Tämän syksyn kirjailijaelämäkerran huippua edustanee Martti Anhavan kirja Arto Melleristä.

  Kirjallisuudentutkijoille ja kriitikoille kirjailijaelämäkerrat, samoin kuin elämäkertaromaanit, ovat kova pala. Tutkijat moittivat helposti niitä epätieteellisyydestä ja pintapuolisuudesta ja kriitikot nyrpistelevät voyerismiin langenneille elämäkertureille. Akateemisessa tutkimuksessa on ajat sitten luovuttu kirjailijan elämä ja teokset -menetelmästä, jolloin usein yksioikoisesti nähtiin jonkin tietyn henkilön tai tapahtuman vaikuttaneen suoraan kirjailijan tiettyyn teokseen. Selvää on, että jokainen kirjailija kertoo fiktiivisessä teoksessaan enemmän tai vähemmän omista kokemuksistaan, mutta niiden alkuperän selvittäminen on toisarvoista tutkimuksessa. Nykytutkijat kiinnittävät huomiota mm.kerronnan keinoihin, kieleen ja rytmiin. Esimerkiksi Juhani Niemen kirjoittamassa teoksessa "Juhani Aho" (1985) jätetään kirjailijan henkilökohtaisen elämän selittäminen vähälle. Erikoisuutena mainittakoon, että jo v. 1917 Juhani Siljo kirjoitti 70-sivuisen "Kirjailijakuvan" Teuvo Pakkalasta kertomatta kirjailijan elämästä muuta kuin ilmoittamalla Pakkalan syntymävuoden 1862 - senkin alaviitteessä; hän keskittyi analysoimaan kirjailijan teoksia.

  Juuri ilmestynyt Panu Rajalan kirjoittama elämäkerta Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide sai tuoreeltaan sapiskaa professori Jyrki Nummelta (HS 8.9.11) siitä, että teos edusti hänen mielestään "perinteistä populääriä elämäkertaa". Kaikki oli hänestä ennestään tuttua asiaa Ahosta. Lukiessani kirjaa huomasin, että Rajala myötäilee uskollisesti kirjallisuutta ja kirjeitä, joita on ennenkin pengottu, kun Ahosta on tehty elämäkertoja, romaani, näytelmä, tv-sarja ja tv-dokumentti. Kirjoittaessani romaania Neiti Soldan (2000)  ammensin fakta-aineksia samoista lähteistä, joita olivat mm. Antti J.Ahon laaja elämäkerta isästään (1951), Riitta Konttisen Boheemielämää (1996), Elisabet Järnefeltin kirjekokoelma (toim.Suvi-Sirkku Talas 1996) ja Juhani Ahon kirjeitä (toim. Juhani Niemi 1986).

   Rajalan Aho-elämäkerrassa kirjailijan naissuhteet ovat laajasti esillä - kuten teoksen kieltämättä erikoinen nimikin lupaa. Rajala käyttää nykykielistä ilmaisua läheisriippuvainen tulkitesaan Ahon suhdetta tämän  elämän tärkeimpiin naisiin. Rakkaus 22 vuotta vanhempaan rouva Elisabet Järnefeltiin kesti kymmenen vuotta, vaikka nuorta ja viriiliä Ahoa piinasi ankarasti pelkkä "sielukkain olo". Suhteen seurauksena syntyivät myöhemmin Ahon parhaimpien romaanien joukkoon kuuluvat Yksin ja Papin rouva. Aho järjesti itsensä toistamiseen läheisriippuvuuteen ryhtymällä rakkaussuhteeseen vaimonsa Vennyn nuorimman sisaren Tillyn kanssa. Hän halusi pitää itsellään molemmat naiset, tuskin hän koskaan suunnitteli avioeroa naidakseen Tillyn, joka sai Ahon kanssa tämän nuorimman pojan, Björnin. Kaikkia osapuolia rasittanut kolmiosuhde kesti Ahon kuolemaan asti.

Naisten mies oli kaiketi myös naistenmies; vaatii nimittäin melkoisia pelurimiehen taitoja, kun pystyy pitämään samaan aikaan kahta naista, vieläpä sisaruksia, vieläpä omassa kodissaan. Tällaisessa elämäntavassa tuppaa käymään niin, että mies jää lopulta yksin, jollei ennen, niin vanhetessaan. Viisikymppisenä Aho alkoi olla ennen aikojaan vanhentunut mies, jonka elämässä naiset olivat vaihtuneet kaloihin. Aho sulostutti elämäänsä pyytämällä kesäkaudet lohia Huopanankoskella. Oletan, että  intohimoinen kalastaja koki onkiessaan samantapaista kihelmöivää jännitystä kuin nuorempana useissa naissuhteissaan.

Romaanissaan Juha Aho jalosti komeasti sanataiteeksi omat elämänkokemuksensa. Kolmiokuviot rakkaussuhteissa olivat jo valmiina ja kieleensä Aho sai uutta ja jylhää ulottuvuutta osallistumalla pitkät ajat  suureen työhön Raamatunsuomennoskomiteassa. Huopanankoskelta välittyi veden dramatiikkaa ja kalastaminen vaati psykologista keskittymistä, Rajala kokoaa Juhan taustoja kiinnostavasti yhteen.

  Rajalalla on monisyisempi tulkinta Ahon romaanien kolmiokuvioista kuin Antti J. Aholla, joka yhdisti yksioikoisesti romaanien henkilöt todellisiin henkilöihin. Hänen mukaansa Ahon henkilöt varioivat usein kirjailijan omia luonteenpiirteitä ja tuntemuksia, joten henkilöiden esikuvien ottaminen todellisuudesta ei tee oikeutta Ahon romaanitaiteelle.

  Ahon värikkäisiin naissuhteisiin Rajala suhtautuu ymmärtävästi. Voi hyvin kuvitella Ahon ja Rajalan keskustelemassa "miesten kesken", millaisia naisia mies tarvitsee ja kaipaa. Keskustelun jälkeen tohtori kirjoittaa kotona tekeillä olevaan kirjaansa vaikutelmansa siitä, mitä oli kuullut kansalliskirjailijan puhuvan:

    " Ei ole kumma, jos Jussi ihastui Vennyn kauniimpaan ja nuorempaan sisareen, luonnonraikkaaseen Tillyyn. Kolmio pysyi vielä kärjellään tasapainossa, kiitos Vennyn suurpiirteisen suvaitsevaisuuden ja sisarrakkauden. Miestään hän rakasti niin paljon, että soi tälle yli kohtuudenkin meneviä iloja, joita mies kaipasi. Ehkä Jussi alkoi tällöin jo aavistaa, että hänen on käynyt vielä paremmin kuin hyvin. Eroottinen kolmio, jota hän haaveissaan oli rakentanut Elisabetin ja Ainon varaan, näytti nyt toteutuvan ja ruumiillistuvan vastaparin Vennyn ja Tillyn vapaamielisessä seurassa."

 Panu Rajala, Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide s.202