Antti Hyryn kauan sitten omaksuttu kertojanäkemys "maailma olen minä" toteutuu hänen uudessa romaanissaankin, päähenkilö Pietarin kautta koetaan kaikki. Keskiössä on perhe, lähinnä vaimo Hanna, sillä lapset ovat aikuisia, joilla on omia lapsia. Suvun kesken pidetään yhteyttä ja ystävät ja tuttavat kuuluvat heihin, joiden kanssa käydään samoissa seuroissa. Kaukana on kavala maailma; ihmiset elävät sovussa toistensa kanssa, ei vaivaa vanhuus, ei ruumiin tai mielen sairaudet, sosiaalisia epäkohtia ei tuoda esille, eikä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ole havaittavissa. Pietarin havainnot lähipiiristä ovat konkreettisia, hänen liikkumisensa, askareensa ja työnsä suunnittelu kuvataan äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Pietari elää omassa maailmassaan, sen ulkopuolinen elämä ei häntä kiinnosta, hän ei lue mitään eikä kuuntele edes radiota. Hanna-vaimo sen sijaan lukee tosinaan kirjaa tai lehtiä tai "joitain papereita". Romaanin tapahtuma-ajan ei muuten tunnistaisi liittyvän nykyaikaan, ellei Pietari puhuisi välillä kännykkään, maksaisi rautakaupassa euroilla ja käyttäisiä uudenaikaisia työkaluja.

  Pietarin missio on muurata talonsa isompaan pirttiin vanhanaikainen uuni, mallia hän käy ottamassa noin 200 vuotta vanhasta muurista, joka oli ollut seppä Högmanin talossa. Koska juuri pysyvyys ja vanhan elämänmuodon säilyttäminen on Pietarille kallis asia, hänen on muurattava uuni. "Teen uunin valmiiksi, holvin ja koko muurin, vaikka emme enää kauan elä." " Laasti kovettuu, hän mietti, ja pöly kiertää tiilen pintaa, ja kesä tulee, ja syksy, ja talvi, mutta tiili on siinä ja pysyy."

  Romaanissa on hiljainen tunnelma, mutta Pietari kyllä puhuu vaimonsa ja apumiestensä kanssa, ja aina konkreettisista, arkisista asioista. Hengellisiä pohdintoja ei kirjasta löydä eikä siinä liiemmin filosofoida. Paitsi kerran, silloin kun työn touhussa Pietarin leikatessa tiiltä, laikka silpaisee hänen jalkapöytäänsä niin syvän haavan, että se pitää käydä ompeluttamassa. Apumies Tapani sattuu olemaan onneksi lääkäri ja hän käyttää Pietarin terveyskeskuksessa ja ompelee haavan kiinni. Sen jälkeen palataan muuraamaan ja Tapani, korvalääkäri ja mestarimuuraajan poika, alkaa verrata uunia ja ihmistä toisiinsa ja puhelee: "Samanlaisia luonnonlakeja ne noudattaa nuo virtaukset nenässä ja keuhkoputkissa ja leivinuunissa ja savupiipussa."

Siinä onkin sitten onkin se, mikä elämässä on tärkeää: hengittäminen ja uuni, jossa paistetaan leipää.

Tärkeää Pietarille on myös tietoisuus siitä, että poikien ja vanhempien talot ovat lähekkäin - samalla tavalla kuin oli hänen lapsuudessaan pohjoisessa vanhaisän, isän ja tämän veljien talot.

  Rakkauden ja kiintymykseen ilmaisemiseen Hyry ei tarvitse ylisanoja. On haikeaa lähteä ajamaan etelään, vaikkakin vain muutamaksi päiväksi: "Kun hän ajoi pihan yli, hän mietti että vaimo jää yksin ja ne pienet kukat, kirkkaankeltaiset syysmaitikit ja valkoapilat ja ilman pienet linnut jäävät. Aina näin ihmisellä on vähän outo olo, niin kuin olisi liian vähän vaatteita päällä."

  Hyrymäinen harmonia tiivistyy kohdassa, jossa hän katselee tyytyväisenä kättensä töitä vielä keskeneräisen muurauksena edessä: "Kuvun perällä alas kaartuvalla osalla molemmin puolin ylöspäin kapenevat liekinreiät, uuninsuun puolella harmaat valetut poskikanavat. On kauniin näköinen, vähän vino merelle päin, mutta niin on ihminenkin."

  Uuni ei todellakaan päästä lukijaansa helpolla, se ei ole niitä kirjoja, joka luetaan hotkaisemalla. Romaanin mukana tuli merkillisen kirkas ja rauhallinen olo. Kun ottaa huomioon romaanin menestyksen, siinä on ilmeisesti tuotu esiin sellaista, mitä nykykirjallisuus on paitsi. Voi olla, että on ruvettu väsymään ihmissuhdesekoiluihin, hurjiin juonenkäänteisiin, trillereihin, vereen ja vihaan.

Uuni jälkilämmössä otin hyllystä seuraavaksi luettavaksi Hyryn romaanin Kotona, joka on julkaistu 40 vuotta sitten.