Joitakin vuosia sitten katsoin tv:stä dokumentin, jossa naisohjaaja oli etsinyt pitkin ja poikin ns. tavallisia amerikkalaisia, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, monen rotuisia, maalaisia ja kaupunkilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli ihmisten tuntemukset - elettiin aikaa jälkeen New Yorkin WCT-tornien terrori-iskun jälkeen.

  Haastateltavista eräs mies on jäänyt mieleeni. Hän oli keski-ikäinen, maastopukuinen, valkoinen mies, jolla oli vaatimaton olemus. Mies kertoi puutteenalaisesta lapsuudestaan, sillä isä oli jättänyt perheensä, äidin ja monta lasta. Haastattelija kysyi mieheltä, onko tämä katkera ja vihainen isälleen. En, mies sanoi. Etkö todellakaan? haastattelija ihmetteli. En näe vihanpitoa tarpeelliseksi, koska viha rikkoo sen astian jossa sitä säilytetään, mies vastasi tyynesti.

Perinteisesti (ja perustellusti) vihaa pidetään yhtenä kuolemansynneistä. Amerikkalaismiehen metafora vihan särkemästä astiasta on osuva ilmaisu: viha koituu ihmisen tuhoksi, jos se hänen elämässään saa lliiallisen otteen. Kun viha kohdistuu itseen, se ajaa pahimmillaan vakavaan masennukseen ja itsetuhoon. Tarpeeksi kauan ruokittu viha lähipiiriin kuuluvia ihmisiä kohtaan myrkyttää ihmissuhteet, uhriutuvuus johtaa erilleen muista ihmisistä, ja seurauksena voi olla psyykkinen sairastuminen. Viha voi olla myös yleisvihaa ihmisyyttä vastaan, ja vihaaja otta a itselleen oikeuden kostaa vääryydet, joita hän on kokenut; hän on Raskolnikov-tyyppi, joka tekee karmeita väkivallantekoja koston nimissä.