Olen lukenut vuosien varrella läjäpäin kirjoja vuoden  1918 tapahtumista, niin kaunokirjallisuutta kuin tutkimustietoakin. Viime vuoden lopulla ilmestynyt Juha Siltalan laaja, aivan uutta näkökulmaa luova kirja  "Sisällissodan psykohistoria" ohitti kammottavuudessaan aikaisemmat lukukokemukset. Erityisen etova oli teoksen luku, josta käy ilmi traumaattisen sodan yksi  sairaalloisimmista piirteistä: sotaan oltiin valmiita uhraamaan nuoria ihmisiä, jopa lapsia. Sekä porvarillisella että sosialistisella puolella osa ihmisistä katsoi, että poliittinen tilanne oli ratkaistavissa vain veren vuodatuksella. Makaaberi ajatuskulku näkyi puheissa, lehtikirjoituksissa ja runoissa. Nuorten vapaaehtoinen uhrautuminen nähtiin jalona tekona, mitä nuorempi, kauniimpi ja reippaampi poika kaatui taistelussa  sitä otollisempi katsottiin verenvuodatuksen puhdistavan vaikutuksen olevan.

  Jotkut klassikkokirjailijamme olivat innokkaita yllyttämään nuoria sotaan. Maiju Lassila vetosi punaisiin nuoriin tammikuussa 1918 Työmies-lehdessä: " Mateletko porvarillisen mataluuden maailmassa? Kannatko riistäjien ja jobbarien lippua hetkellä, jolloin maasi kutsuu suuriin tekoihin? Yhdytkö kansan asian kavaltajiin? Häväisetkö suomalaisen veresi hetkellä, jolloin koko maailman nuoriso juo verestänsä voimaa?"

  Valkoisten äänitorvi Ilmari Kianto runoili

        Tulkoon tuoni, tulkoon surma,

         Ruusu nuori taittukoon!

         Nouskoon sieluun pyhä hurma,

         Hurme kallis vuotakoon!  

   V. A. Koskenniemi puhui valkoisten puolella taistelleiden poikien hautajaisissa: "... nämä jalot vainajat, jotka kansansa puolesta ovat ilomielin henkensä antaneet, Suomen kansalle vapauden ja elämän panttina".

  Nuorten veriuhrien määrä oli sisällissodassa järkyttävä; neljäsosa kaatuneista oli vain 15-20-vuotiaita. Juhlapuheet ja paatos ovat kaiketi tehneet tehtävänsä, mutta silti mieleen tulee kysymys, mitkä olivat äitien, isien ja sisarusten todelliset tuntemukset alaikäisten hautojen äärellä?

Kaikua raskaasta sisällissodasta ei voi olla kuulematta laulussa Oi kallis Suomenmaa, jota laulettiin v.1939-1944 sotilashautajaisissa. En voi olla ainoa sotaorpo, jonka mielestä sanat "kun hän henkensä halvan sulle antanut on" tuntuvat epäoikeudenmukaisilta.