Päästyään taideakatemiaan Antero sopeutuu helsinkiläiseen elämänmuotoon nopeasti. Hän tutustuu helposti ihmisiin, hän on  taidepiireihin  ujuttautuvaksi tarpeeksi älykäs ja persoonallinen kirjavassa halatissaan, jonka hän on itse ommellut. Hänen uteliaisuutensa on kiihkeää ja hänen janonsa tutustua erikoisiin ihmisiin on sammumaton. Hän solmii tuttavuuksia miehiin ja asettuu luontevasti näiden huusholleihin, onhan hänellä tarjottavana tasokasta keskusteluseuraa, lisäksi hän on joka tavalla palvelualtis, hän tuntee suoranaista tarvetta olla mieliksi. Hänen ukkokodissa oppimillaan kodinhoitotaidoilla on käyttöä, ja Antero on tyytyväinen, jos saa neljä yötä nukkua samassa vuoteessa. "En etsinyt ylellisyyttä, päinvastoin, etsin jotain missä kodin idea olisi hajotettu alkutekijöihinsä ja koottu uudella tavalla."

Joitakin kertoja käy niin ikävästi, että hänen on alennuttava asustamaan lähiön opiskelija-asuntolassa, mikä on hänelle kauhistus; viihtyvyyttä ei paranna edes se, että hän virittää kalaverkkoja katokseksi jonka alla hän makailee patjallaan. Onkin siis syytä pitää onki ulkona, jotta kiinnostavat tyypit kävisivät pyydykseen. On mentävä hengailemaan kaupungille.

  Helsingin homopiirit ovat 1970-luvun alussa suppeita, lähes kaikki tuntevat toisensa ja tulokkaat esitellään edelleen. Anteroa majoittaa tunnettu meditoija, keilaaja, teologian opiskelija. Usein käy niin, että huomattuaan isännässään omituisia piirteitä, neuroottista siisteyttä, urheiluhulluuutta jne, hän ottaa jalat alleen ja häipyy vähine tavaroineen katsastelemaan uutta asuinsijaa.

  Kerran kahvilassa hän tutustuu ystäviensä kautta Juhoon, keski-ikäiseen, tyylikkääseen ja arroganttiin arkkitehtiin. Ensin Juhon duffelitakki herättää Anterossa suurta ihastusta: "Juhon takin väri väreili jossain Franciscus Assisilaisen viitan harmaan ja vastasyntyneen kamelin toiveikkaan beigen välillä. Väri jota nerokkaimmankaan väriensekoittajan paletilta ei löydy." Sitten hän rakastuu takin kantajaan. Seuraa seitsemän kuukautta kestänyt suhde ja asuinkumppanuus. "Liitto mikä liitto, lyhyt, tyrskyjen pyyhkimä ja liukas kuin entisen purjelaivan kanssa. Koko ajan piti hakea jotain mistä pitää kiinni." Juhon kiinnostuksen on nimittäin herättänyt arkkitehtiopiskelija ja niin Antero saa väistyä kilpailijan tieltä.

  Pahimpaan kokemukseen Antero joutuu Järrin kanssa, joka on myös taideopiskelija, joskin varakkaan kodin poikana hänellä on niin iso asunto, että siinä on myös ateljee, jonka pimeimpään nurkkaan Järri osoittaa Anterolle makuupaikan. Seksuaalisuhteesta ei ole kyse, Järri on ottanut sanojensa mukaan Anteron asumaan luokseen "pedagogisista syistä". Ensin Antero luulee sinisilmäisesti, että Järrin pitämä komento on välittämistä, mutta hän erehtyy. Järri on vasemmistoradikaali ahdaskatseisinta laatua, ankara järjestöjyrä ja valpas toverituomioistuimiin osallistuja. Hän alistaa ja vähättelee Anteroa, katsoo asiakseen penkoa tämän päiväkirjoja ja sotata sinne punaisella tussilla omia jyrkkiä mielipiteitään. Lopuksi hän paljastaa homofobiansa ja nöyryyttää Anteroa tämän seksuaalisen suuntauksensa vuoksi. Anteron on paettava keskellä yötä asunnosta. Luomalla luonnevikaisen Järrin henkilökuvan Väisänen ottaa nähdäkseni kantaa siihen, mitä hän ajattelee 70-luvun  vasemmistolaisuudesta. Anterohan ei ole koskaan ollut hanakka liittymään instituutioihin, ei puolueeseen, ei kirkkoon, ei oppilaitoksiin, ei perheeseen. Hän etsii vain kotia toisesta ihmisestä.

  Grafiikan laitoksella Antero ei viihdy - hän ei katsonut oppineensa juuri mitään myöskään taidelukiossa - mutta hän puurtaa silti kolme vuotta laitoksessa soimaten itseään, miksi oli tullut grafiikan valinneeksi. Kateeksi käy, kun aivan vieressä, Ateneumissa, on kauniit tilat ja opiskelijat saavat nauttia väreistä, grafiikan puolella sen sijaan on vain harmaata, pölyistä ja tympeää, "olimme kuin mustan korpin siiven alla". Opettaja on itse tylyys, hän ei kannusta millään oppilaita tavoin, huolehtii vain siitä, ettei talon välineitä ja aineita  tuhlattaisi.

   Todellinen taiteen opiskelu edistyy tuttavaverkoston kautta. Kuten jo koulussa ja taidelukiossa Anteron parhaat ystävät ovat naispuolisia. Spinetin soittaja Irenestä tulee ystävä, joka puolestaan tutustuttaa Anteron Ootlaan, tunnettuun avangarde-taiteilijaan, joka taas esittelee Anteron Dorikselle. Doris on vaikuttava ilmestys, hänellä on kallis maku, Crace Kellyn kampaus ja sisätiloissakin näyttävät aurinkolasit silmillä; hän on taitelija, vaikka hänellä on silmissään retiinin kartiopullistuma. Doris käyttäytyy ensin Anteroa kohtaan alentuvasti ja sarkastisesti, mutta Antero ei pane pahakseen, hän jo oppinut ymmärtämään, että esitetty negatiivisuus on vain taiteilijajoukon roolipeliä. Seuraa yhteisiä kahvila-ja elokuvakäyntejä ja lopulta Doris kutsuu Anteron luokseen Kulosaareen. Doriksella on tilava funkkistyylinen ateljee, jossa on merinäköala ja parvekkeella suurikokoisia viherkasveja. Antero on saanut tehtävän: erikoislinssien avulla Doris haluaa maalata kultakalan, mitä varten Anteron pitää poseerata alastonmallina. Nähtyään valmiin maalauksen Antero on onnellinen: "Minusta näytettiin ilo, se ilo joka ei ilmene ainoastaan suun ja hymyn kaarevuudessa, vaan valon liikkeessä, kun hahmo uppoaa eloisaan taustaan. Kaikenlainen täplikäs kauneus uiskenteli ympärilläni. Vaikka teos ei ollut omani, minusta tuntui, että olin tehnyt siitä viidenneksen." Häikäistymisseuraa Antero on löytänyt vihdoin ja viimein.

  Myöhemmin Doris antaa ateljeensa Anteron käyttöön, kun hän itse oleskelee ulkomailla. Mutta loppu tulee siihenkin hyvään - Doris unohtaa hänet ennen pitkää.

  Akatemia-ajan lopulla Antero saa matkastipendin, jonka avulla hän pääsee tutustumaan Budapestissa taiteeseen.  Heti alkajaisiksi hän tutustuu ranskaa opiskelevaan Tamasiin ja tekee tämän kanssa pitkiä kävely- ja keskusteluretkiä - ja hän rakastuu päätä pahkaa. Tamas vie hänet Pestin puolelle vaatimattomaan kotiinsa, jossa hän asuu äitinsä kanssa. Koti on köyhä, mutta siellä on iso vuode, jonka he jakavat kolmestaan, Antero keskellä, toisella puolen äiti, toisella Tamas. Antero on niin haltioissaan, ettei malta nukkua, vaan kuuntelee toisten nukkumista. "Siinä suuressa vuoteessa, ahtaassa huoneessa, kaasuliekin tuhistessa sanoin itselleni: tuossa on parempi minäni. Hänen toimensa, ajatuksensa ja tekonsa ovat puhtaita kuin vauvan maksa." Antero tuntee huikaisevina yön tunteina, että hän on kotona.  

  Kun Tamas lähtee synagogaan, Antero menee yksin taidemuseoon. Aivan sattumalta hän tulee katsoneeksi tarkemmin pienikokoista taulua, jonka on maalannut Sasseta 1400-luvulla Tuomas Akvinolaisesta. "Tuo pieni maalaus teki minusta hetkessä huutomerkin. Unohdin kaikki tarpeeni. Maalauksen takaa valaistu, vihreä tila imi puoleensa. "Talousvihreä", Antero oivaltaa, " Tuon värin olen nähnyt kotona, kasarmilla. Keittiön ruokapöytä, penkit ja samaan kokonaisuuteen kuuluva nurkkakaappi oli maalattu täsmälleen samalla vihreällä." Tällaiset mielleyhtymät ja niiden tunnistaminen on ominaislaatuista Väisäsen kerronalle, ja se on hänen proosassaan niin vaikuttavaa ja taidokasta. Kirjailija Väisänen kertoi taannoin radiohaastattelussa, että hän tise on kokenut aivan saman, vihreästä tuli mieleen myös äiti, se aika, kun hän vielä eli, ja kotona kaikki olivat puhtaissa vaatteissa.

  Kuperat ja koverat täydentyvät taas kerran, ei vastakohtina vaan vastapareina, menneisyys nykyhetki yhdistyvät lapsuuteen ja vanhaan maalaukseen, joka on taiteilijan silmin täydellinen: teos on eheä, siinä on oikeat mittasuhteet ja siinä on kirkkautta.

  Jos vähänkin saa onnea, siitä joutuu katkerasti maksamaan, käy pian toteen. Ennen kuin Antero ehtii kertoa Tamasille häikäistynyttä elämystään taideteoksen äärellä, tämä paljastaakin oman salaisuutensa; hän on kihlautumassa tytön kanssa, ja he aikovat muuttaa yhdessä Australiaan.

   Jälleen kerran Antero jää ilman vastarakkautta. Hän ottaa ja häipyy paikalta tapansa mukaan ketään hyvästelemättä. Junamatka Moskovan kautta Helsinkiin on lohduton. "Kyynelet putoilivat huonoon kanasoppaan jota lusikoin mekaanisesti."