Ennen englannintunnin alkua Antero on joutunut luokkatoverinsa Matin niin vaikeasti pahoinpitelemäksi,  että rehtori toimittaa hänet sairaalaan. Anteron ihailema, aina kauniisti pukeutunut herrasmies ja historianopettaja Suikkari ajaa hänet Citroenillaan ensiapuun. Opettaja on ystävällisen rauhallinen. 

" -Pidätkö autoista?

  -  Auton kyydissä istuminen on tai oli, minä aloitin, mutta kipuaalto keskeytti lauseen ja purskautti kyynelet silmiin.

- Hyvä on. Yritetään mennä jotenkin rauhallisesti.

Kivun tunteen kasvaessa mietin miksi Suikkari ei ollut isäni. Jos hän olisi ollut isäni, ei tällaista olisi päässyt tapahtumaan. Minä olisin tietysti kokonaan toisenlainen, paremmista aineista tehty. Kukaan ei olisi uskaltanut minuun kajota."

  Kesken tuskiensa Antero pystyy pohtimaan syitä ja seurauksia onnettomuudessaan: "Miksi pääsin hienoon henkilöautoon vasta katkenneiden solisluiden avulla? En tiennyt, minne ojentaisin käsiäni. Paninpa ne minne tahansa, tuntui kuin olisin huonosti paloiteltuna työnnetty uuniin.

- Mutta rankaisijat joutuvat monesti itse rangaistaviksi. Nenän katkaisijat saattavat menettää oman nenänsä. Niin siinä usein käy, Antero, sanoi Suikkari..."

  Suikkarin tarjoaman Citroen-kyydin lisäksi Antero saa kokea muutakin hetken hunajaa, sairaalan lumon. "Sairaala oli aina ollut salainen rakkauteni. Jo kasarmilla olin haljeta kateudesta, kun jotakuta kuljetettiin paareilla hoitopaikalle tai peräti sotilassairaalaan. Luonnottomat, sieraimia nipistelevät tuoksut ja luonnoton valkoisuus kiihottivat." Nähdessään hoitovälineitä sairaalan käytävässä Antero kuvittelee itsensä kirurgiksi, jolla on potilaan avattu pää polviensa yläpuolella.

   Suikkarin lohduttavat sanat oikeudenmukaisuudesta eivät kuitenkaan toteudu, kun Matin väkivallantekoa selvitetään rehtorin kansliassa. Paikalla ovat Antero ja isä, ja Matti äitinsä kanssa koulun johdon lisäksi. Anterolle on annettu mahdollisuus vaatia Matille rangaistusta. Mutta Antero pitää isän kotona huolellisesti harjoittaman kaunopuheisen puheen, jossa hän ei vaadi mitään rangaistusta. Isällä on asiassa oma motiivinsa, sillä Matin isä, eversti, on hänen esimiehensä. Matin äiti kysyy varovasti, haluaako Antero kenties jotain tavaraa tai muuta hyvitykseksi. Peitevärit, Antero sanoo reippaasti - ja kotimatkalla isä sättii häntä ahneudesta.

  Kouluväkivalta seurauksineen näyttää keskeisimmän Anteron lapsuudesta ja nuoruudesta: alistamisen, ruumiillisen ja henkisen väkivallan, eriarvoisuuden armeijan hierarkiasta johtuen ja isän avuttomuuden puolustaa poikaansa - ja toisaalta pojan ainutlaatuisen kyvyn ottaa kamalastakin tilanteesta kaikki mahdollisuudet irti. Sattuu jopa niin, että ikävissä tilanteissa hänen tukenaan on yllättäen joku ystävällinen, vieras ihminen, kuten Suikkari tai myöhemmin ulosottoviraston virkamies Kiuru.

  Sopii kysyä, miten Anteron olisi  mahdollisesti voinut elämässsä käydä. Olisiko hänestä tullut kriminaali kuten veljestä? Tai psyykensairas, jonka kohtalo olisi vienyt samaan mielisairaalaan, jonka potilaita hän lapsena tottui näkemään kasarmin lähettyvillä? 

Taakkaa hänelle oli annettu yllin kyllin lapsesta asti: äidittömyys, pienikokoisuus, häpeänaiheina ulosteenpidättämisvaikeudet 12-vuotiaaksi asti, olmin näköiseksi muuttuminen heisimatojen takia, murrosiän akne ja tyttömäisyys. Anterolla on kuitenkin henkistä vahvuutta, nokkeluutta ja sisua. Kun kesäsiirtolassa häntä kiusataan Likaksi, hän vaientaa kiusaajansa voittamalla löylykilpailun, tappeluun haastajaansa vastaan hän pärjää menemällä matalaksi talvisen orapihlaja-aidan taakse niin että tappelija iskee koripallotossujalkansa verille orapihlajaan osuessaan tai kun hän lapsena saa heisimatojen hoitoon mielestään suuren etuoikeuden päästessään valohoitoon hän pystyy pilkkaajille heittämään takaisin kateusepäilyn. Vielä aikuisenakin hän  keksii kostaa piinaajalleen Järrille maalaamalla ennen pakoaan sananmukaisesti uuteen uskoon tämän oman maalauksen.

  Anterolle on kehittynyt oma selviytymiskeinonsa, jolla hän itseään psyykkaa pahoissa paikoissa

Ota mahla kaikkialta, nuole hunaja joka hetkestä.

  Luettuani Hannu Väisäsen trilogian Anteron kehityksestä lapsesta aikuiseksi kirjan päähenkilöstä tulee mieleeni  tunnettu lause: En kadu mitään, en pelkää mitään, olen vapaa.

Lause  on kirjailija Nikos Kazantzakiksen hautakivessä.