Elina Hirvosen romaanissa "Kauimpana kuolemasta" on miljöönä jokin Afrikan maa ja sen eräs kaupunki. Käy ilmi että maa on ollut vuosikymmeniä itsenäinen, sitä on johtanut musta, ideologisesti suuntautunut eliitti, ja maan suhteellisen hyvä elintaso on perustunut maaperän rikkauteen, kupariin. Kaikki on kuitenkin muuttunut, kun kupari ei enää käy kaupaksi, ja maailmamarkkinoita hallitsee öljykauppa. Terveydenhoito ei enää toimi kunnolla, sosiaalinen kurjuus ja köyhyys ovat saaneet kammottavat mittasuhteet. Kaupungin viemäreissä nukkuu pahvinpalojen päällä katulapsien lauma. Lapsia käytetään seksuaalisesti hyväksi, ja nämä huumaavat itsensä liimaa haistelemalla. Prostituutio on laajaa, ja yhä enemmän tyttöjä rääkätään kuvaamalla heitä ja asiakkaita pornovideoille, joita kaupataan länsimaihin. Rahan ja vallan makuun päässyt poliittinen eliitti vähät välittää kansan köyhyydestä; se ei jää ahneudessaan jälkeen entisistä siirtomaaisännistä. Jokin yksityinen orpokoti tai kansainvälinen apu yrittää auttaa kurjuuteen suistuneita, tosin heikoin tuloksin. Vaikka kuuluisa Afrikan valo paistaa iltapäivisin lumoavana hehkuna hetken, tässäkin kaupungissa tapahtuu paljon rumia tekoja ja raakaa väkivaltaa. Ihmiset tekevät toisilleen pahaa tahtomalla ja tahtomattaan. 

  menetetyt

Romaanin toinen päähenkilö, Paul, on vuosien mittaan kuljettanut loputtomilla matkoillaan Suomen ja Afrikan välillä mukanaan runokirjaa, jossa hänen mielestään runoilijalla on kiintoisa näkemys siitä, ettei aika ole lineaarinen, vaan se ympäröi ihmisiä kuin maisema jossa kaikki tapahtuva olisi tapahtunut jo.

  Paul palaa romaanin alussa afrikkalaiseen kaupunkiin ja hotelliin, jossa hän oli ollut 17 vuotta aikaisemmin yhdessä vaimonsa Johannan ja heidän vielä syntymättömän lapsensa kanssa. Hän oli romanttisena eleenä ehdottanut matkaa hänen omiin lapsuudenmaisemiinsa, joissa hän oli asunut diplomaatti-isänsä ja entisen valokuvamalliäitinsä kanssa. Hän oli tehnyt kaikkensa miellyttäkseeni Johannaa, sillä hänestä oli tullut täysin tästä riippuvainen, koska seksi oli hänen kanssaan niin täydellistä kuin vain voi olla,  "olin valmis syömään vaikka hänen kädestään". Mutta matka oli alusta asti paha virhe, Johanna oli enemmän kuin pettynyt: "Sinä ja sinun pähkähullu ideasi. Saan täältä ties minkä tahansa taudin ja minun lapseni kuolee." Tiuskaisu sisälsi myös avioeron ennesanat joita Paul silloin ei ottanut ymmärtääkseen, eikä vielä tajunnut niitä muutamaan vuoteen sen jälkeenkään. 

Paul on tullut samaan hotelliin tappaakseen itsensä. Hän on mielestään epäonnistunut elämässään kaikessa, miehenä, isänä, rakastajana ja ammatissaan, kehitysyhteistyöntekijänä Afrikan maissa. Hän tunnustaa muuttuneensa kollegoidensa tavoin kyyniseksi, nuoruuden idealismi on karissut hänestä ajat sitten;hän tottunut mukavaan elämään etuoikeutettuna hyvissä asunnoissa, riittää kun hän saa käydä silloin tällöin juhlimassa ammattitovereiden kanssa hyvän juoma-ja ruokapöydän ääressä ja illan lopuksi polttelemassa marijuanaa.

  Hotellissa hän muistelee mennyttä elämäänsä ja kuorii kerros kerrokselta yksityiskohtaisesti elämänsä vaiheita ja suhteita omaisiinsa, lähinnä Johannaan, ja kaikkeen siihen miten kaikki kuviteltu onni murentui olemattomaksi. Miten hän oli heti pojan, Markin, syntymän jälkeen jäänyt perheessään ulkopuoliseksi, Johannasta näkyi usein vain selkä, ja joskus tämä katsoi häntä kuin ovikelloa soittamaan erehtynyttä Jehovan todistajaa. Paul ei ollut osannut muuta kuin paeta lyhyisiin seksisuhteisiin, ja myöhemmin pako oli suuntautunut takaisin Afrikkaan ja kehitysyhteistyöhön, koska hän arveli pärjäävänsä juuri siinä työssä hyvin. 

Esther on syntyperäinen afrikkalainen, joka yliopistokoulutuksen saaneena toimii kansainvälisessä sosiaalialan avustusjärjestössä. Esther on irtautunut lähtökohdistaan, köyhästä ja takapajuisesta maalaiskylästä; hän pitää yhteyttä kuitenkin sitkeään ja tarmokkaasen äitiinsä, joka on tehnyt kaikkensa, että tytär onnistuisi koulutuksen avulla elämässään. Kylässä oli tapahtunut kyllin paljon pahaa, minkä takia Esther kadotti rakastamansa Bessyn, lapsuuden ja nuoruudenystävänsä.

Esther on romaanin alussa joutunut juuri kokemaan suuria mullistuksia elämässään. Hän ja englantilainen kirjailija ja yliopistonopettaja John olivat rakastuneet toisiinsa tulisesti; Johnin kanssa Esther oli kokenut sellaista onnea, ettei hän ollut osannut edes kuvitella itselleen mahdolliseksi. Aivan kuin rakkautta olisi annettu hänelle liikaa, Johnin täytyi haavoittua orpokodista alkaneessa kahakassa poliisin harhaluodista. Hän makaa parhaillaan lontoolaisessa sairaalassa koomassa. Auttaakseen itseään murheessa Esther yrittää torjua omat tunteensa soimaamalla itseään: " Olin hullu, kun uskoin siihen. Että sinä olit totta. Sellainen onni. Olin hullu, hullu nainen, että päästin itseni onnen lämpimään ..."

  Aivan samoin kuin Paulia, myös Estheriä oli ohjannut halu ja himo. Hän hellii mielessään sitä hetkeä, kun  oli ensi kerran tavannut Johnin - juuri siihen hetkeenhän kerran lujasti rakastuneet ihmiset mielessään aina palaavat, ja tapahtuipa mitä tahansa myöhemmin, sellainen rakkaus ei koskaan jätä ihmistä. "Onko se päivä, jolloin tulit toimistooni paita hiessä ja hiukset sekaisin ja sinun naurunryppysi saivat minut muistamaan tyttökoulun johtajan kauan sitten antaman ohjeen: jos jalkovälissä kuumottaa, pankaa sinne kiehuvaan veteen kastettu pyyhe." " Vai oliko se päivä, jolloin jäimme palaverin jälkeen tummasävyiseen baariin ja tajusimme lukeneemme samoja kirjoja samaan aikaan ja ajatelleemme niistä samalla tavalla, erilaisten maailmojen keskellä? Vai paljon aikaisemmin? Onko alku jossain hämärässä, niin kaukana, ettei sitä voi tavoittaa."

Rakkauteen kuuluu se, että saa olla toisen kanssa juuri se ihminen kuin on. Esther tunnusti Johnille olleensa  sisäoppilaitoksen oppilaiden mukana soihtukulkueessa, kun opettajat yllyttivät heitä apulaisjohtajan rituaalimurhaan, tämä kun muka oli noituudellaan aiheuttanut johtajan kuolemisen syöpään. Sydän kurkussa hän odotti, että John hylkäisi hänet, kun hän kertoi pimeän salaisuutena.  Mutta John kuunteli vain vaiti ja ymmärsi hänen ahdistuksensa. "Sormesi kulki kasvoillani kevyenä siveltimenä, ja ensimmäistä kertaa Bessyn katoamisen jälkeen tunsin liukuvani osaksi maisemaa, olennoksi, jolla oli oikeus olla siinä.." 

  Bessy saa romaanissa varsin suuren tilan, ja hänestä kerrotaan paljon enemmän kuin  Estheristä. Bessyyn  henkilöityy afrikkalaisen naisen kova osa. Bessy erottui toisista tytöistä liikaa: hän oli ylivertaisen kaunis ja älykäs, hän osasi kaikki kotityöt paremmin kuin muut, ja hänessä oli omanlaistaan arvokkuutta ja itsetietoisuutta pienestä pitäen. Jo erottumisellaan Bessylle haluttiin kyläläisten taholta näyttää, ettei tämän tarvitse luulla itsestään liikoja. Mutta Esther-ystävä ihaili häntä palavasti, aina ja kaikessa hän halusi noudattaa Bessyn tahtoa. Heidän välilleen syntyi myös hyvin fyysinen, eroottissävyinen tyttörakkaus. Kaiken lisäksi heillä oli yhteinen salaisuus, pullossa säilytettävä käärmeennahka, jonka tuli suojella heitä pahalta. Tuli kuitenkin se päivä, kun Bessy kaivoi käärmeennahan maahan, ja kävi Bessyä kohtaan töykeäksi. Hänen päälleen näet olivat ruvenneet kaatumaan kaikki onnettomuudet; ensin kuoli isä kolarissa, sitten äiti kuihtui pois elämästä jouduttuaan sitä ennen miesvainajansa veljen makaamaksi; äidin kuoltua 14-vuotias Bessy joutui setänsä raiskaamaksi. Yhä äänekkäämmin kylässä paneteltiin Bessyä noidaksi. Pahinta oli, että Bessy itsekin alkoi uskoa, että hänessä on sisällään jokin riivaaja, mikä saa miehet hänet nähdessään hulluiksi. Hän pakeni kaupunkiin - ja kohtasi siellä vielä pahemman helvetin.

 Esther kaipaa kaupungissa Bessyä niin että on ensi vuosinaan näkevinään hänet kaikkialla.