Kirjailija Elina Hirvonen on asunut Sambiassa kaksi vuotta ja hän on tutustunut ilmeisen perusteellisesti afrikkalaiseen elämänmuotoon, myös sen suulliseen tarinaperinteeseen. Hänellä on ollut kosolti rohkeutta kirjoittaa kokemuksensa romaaniksi, joka oli paikoin niin rankkaa luettavaa, että teki mieli hypätä rivejä yli. Hänen romaanissaan ei kuitenkaan ryvetä pedofilian ja naiskaupan iljettävyyksissä, jotta takakanteen saataisiin vetävä teksti, miten thrillerimäinen romaani kuvaa värikkään sumeilemattomasti afrikkalaista nykyelämää, johon liittyy sukupuolista hyväksikäyttöä, alistamista ja pornobisnestä. Hirvonen ei ole kirjoittanut tarkoitushakuista kohuromaania, vaan teemoiltaan vakavan, kaunokirjallisen teoksen. Hänen suuri teemansa on sama kuin Joseph Conradin noin sata vuotta sitten ilmestyneessä romaanissa Pimeyden ydin, jossa on niin ikään afrikkalaismiljöö sekä taustana että mielenmaisemana. Hirvonen ei kuitenkaan demonisoi päähenkilöitään; todella pahat ihmiset kaupallisessa väkivaltakoneistossa ovat kasvottomia ja nimettömiä. Vaikka näennäisesti hyväosainen Paul edustaa omalla välinpitämättömyydellään pahuuden alkulähdettä, hän on silti sympaattinen ihminen, johon voi jopa samaistua. Tällaisiahan me länsimaiset ihmiset olemme, ikävä kyllä. Emme osaa elää ihmisiksi edes perhesuhteissamme ja niinpä me omaksumme usein kuin luonnostaan "väärinkäyttögeeniimme" (termi on lainattu kirjailija P.O. Enqvistiltä). Vetoamme perimäämme ja tylyyn kasvatukseemme, jotta välttäisimme kohtaamasta surkeata itseämme ja ottamaan itse vastuuta vääristä valinnoistamme. Juuri siksi olemme Paulin kaltaisia pakenijoita. Pakenemme päihteisiin, kaukaisiin maihin, yltiöpäisiin seikkailuihin ja uusiin ja taas uusiin seksisuhteisiin.

  Hirvonen ei sorru muodikkaan yltiöfeministisiin painotuksiin, vaikka hän kuvaakin köyhän afrikkalaisen tytön ja naisen alistettua ja vaarallista elämää, jota ei voi edes verrata pohjoismaisten naisten elämään. Kirjailija tekee silti tiettäväksi, että paremman afrikkalaisen tulevaisuuden toivo on sitkeissä, tervejärkisissä naisissa; juuri sellaisia naisia edustavat Esther ja hänen äitinsä. Hirvonen onnistuu välttämään patetian ja saarnaamisen, jos kohta välillä niiden uhka kieltämättä käy lähellä. Romaanin lopussa hän antaa hiukan toivoa, mutta äitelästi toetutettua "pakollista" katharsista kirjailija ei ole onneksi sommitellut. Vaikka kirjailijassa on tiettyä maailmanparantajaa, naiivi hän ei ole.

  Romaanin viimeisellä sivulla on ensin yllättävältä vaikuttava omistuskirjoitus: " Susanille, joka kuoli 14-vuotiaana katulasten kodissa Sambiassa." En tiedä, onko todellisen Susanin kärsimysten näkeminen ollut kirjailijalle alkukokemus, josta romaani on lähtenyt kehittymään, mutta jotain hyvin henkilökohtaista kokemustaustaa kirjailijalla on täytynyt olla, muuten ei olisi tämän romaanin kaltaista teosta syntynyt. Luomalla oman, fiktiivisen Susaninsa kirjailija on antanut hänelle mahdollisuuden parempaan elämään, vaikka vain kuviteltuun. Siksi hän on luonut myös Estherin, jolla on jaettavanaan tarpeeksi rakkautta ja tahtoa kasvattaa orvosta Susanista onnellinen tyttö.

  Näin kirjoittaa kirjailija, jolla on humaani ihmiskuva.

  Elina Hirvosen romaanin pirstottu rakenne ei ole omiaan aivan helposti avautumaan lukijalle. Näkökulmat vaihtuvat, aikatasot lomittuvat, mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat. Selvisin kerronnan sokkeloista lukemalla romaanin heti toistamiseen. Luettuani kirjan rauhassa mahdollisimman tarkasti kävi ilmi, miten ihailtavan tiukka Hirvosen tekstikudos on. Teoksen kieli on rikasta ja aistivoimaista, ja jokainen lause vaikuttaa tarkoin mietityltä. Kirjailija on taitavasti tavoittanut hengittävän proosarytmin, ja se jos mikä, paljastaa romaanikirjailjan kyvyt.

  "Kauimpana kuolemasta" on tähän asti lukemistani vuoden kotimaisista romaaneista vaikuttavin.