Lukiessani Olli Jalosen uutta romaania Poikakirja, aloin pohtia, miksi juuri opettajan ammattiin on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät todellakaan sovi kasvattajiksi. Otin hyllystä viisaaksi kasvatuskirjaksi muistamani teoksen 30 vuoden takaa; se on saksalaisen psykologin Alice Millerin "Alussa on kasvatus", jonka kautta pääsin mustan kasvatuksen jäljille. Miller kertoo siinä Katharina Rutschkyn kirjasta "Schwarze Pädagogik"(1977), jossa tämä kuvaa kyseisen kasvatuksen pääpiirteet, jotka ovat saaneet alkunsa jo 1700-luvulla ja jatkuneet vielä toisen maailmansodan jälkeenkin. Mustan kasvatuksen perustana oli vaatimus "perata heti alkuun rikkaruohot juurineen pois" lapsesta. Kasvatuksen tavoite oli ehdottoman tottelevainen ihminen, josta aikanaan tulee kunnon kansalainen. Ensimmäisten kolmen vuoden aikana lapseen oli juurrutettava järjestyksen rakkaus, jotta hän tottuisi välttämään kaikkea uhmakkuutta kasvattajiaan kohtaan. Päämäärään pääsemiseksi voidaan käyttää väkivaltaa ja pakkoa. Vuosien myötä lapset unohtavat kaiken, mitä heille on varhaislapsuudessa tapahtunut.

  Alice Miller kirjoittaa, että vaikka kasvatuksen uudet suunnat ovat nykyään tiedossa, yhä "silti ihmiset puhuvat täysin yleisesti selkäsaunan, nöyryyttämisen ja holhouksen tarpeellisuudesta, vaikka tosin sanat valitaan paremmin ja puhutaan esimerkiksi 'kurissapitämisestä', 'kasvattamisesta' ja 'hyvään ohjaamisesta'. Kasvattajilla on edelleen käytössään ruumiillisen rangaistuksen ohella kokonainen asteikko omasta mielestään nerokkaita 'lapsen parhaaksi käytettyjä' menetelmiä, joita lapsen on vaikeata tajuta ja joilla on juuri sen vuoksi tuhoava vaikutus lapsen elämässä myöhemmin", sanoo Miller, jonka potilaina on usein ollut mustan kasvatuksen saaneita aikuisia.

  Ikivanhat kasvatusperiaatteet istuvat sitkeästi ihmismielessä. Vaikka Suomessa on kriminalisoitu ruumiillinen kuritus, edellä mainitut asenteet ovat yhä voimassa, joko piilossa tai ääneen sanottuna: koska minä olen saanut selkääni lapsena, teen omille lapsilleni samoin kuin vanhempani minulle; itse asiassa olen heille kiitollinen tiukasta kurinpidosta.

  Aikoinaan lasten vanhemmille tarkoitetut kasvatusoppaat ovat periytyneet seuraaville sukupolville. Vuosisadat ja aatteet ovat vaihtuneet, mutta musta kasvatus jatkuu hämmästyttävän hyvin sopeutuen kulloiseenkin aateilmapiiriin. Nationalismista musta kasvatus sai verrattoman kasvulalustan; 1900-luvun alkupuolen sotavuosikymmeninä koulukasvatuksessa ei välttämättä vältetty militarismin ruokkimista. 

  Äitini (s.1923) on kuvaillut kansakouluaikansa opettajaa. Kerran opettaja oli käynyt kesken tunnin omalla puolellaan vaihtamassa vaatteita. "Katsokaas, lapset", opettaja oli sanonut luokkaan tultuaan, "tällaiselta näyttää isänmaallinen mies." Sitten opettaja oli pasteeraillut luokassa ympäriinsä yllään musta paita ja sininen kravatti. Oppilaat olivat huojentuneita; harvinaista kyllä, opettaja näytti tyytyväiseltä - ehkä hän ei tänään saa raivokohtausta, ei käy keneenkään käsiksi eikä tee pilkkaa huonompiosaisista oppilaistaan.

 Tyrannimainen opettaja ei suinkaan jää yksittäistapaukseksi. Yksi jos toinenkin varttuneempi ihminen muistaa kouluajoiltaan miesopettajan, joka tehosti kasvatustyötään nyrkein tai esinein joka sattui sopivasti olemaan hollilla tai lasten sormille karttakeppiä paukuttaneen naisopettajan, jolla oli lisäapunaan vielä myrkylliset sanat. (Tosin naapuriluokassa on saattanut kaikessa hiljaisuudessa tehdä työtään opettaja, jolla oli luontainen taito asettua lapsen asemaan ja opettaa niin, ettei hänen tarvinnut edes korottaa ääntään.) 

  Olli Jalosen Poikakirjasta käy ilmi, että musta kasvatus kuului opetuskäytäntöön vielä 1960-luvun alkupuolella - uskomatonta kyllä. Kirjailija on kertonut Eeva-lehden haastattelussa, että romaanissa on omakohtaisia koulukokemuksia alle 10-vuotiaana. Hänen opettajansa käytti kollektiivista rangaistusta kuten romaaninkin opettaja: lapset nostivat molemmat kädet ylös ja pysyivät siinä asennossa kunnes joku oppilaista pyörtyi.

  Romaanissa Ollin luokassa on 42 8-9-vuotiasta poikaa ja opettaja (jolle kirjailija ei ole antanut edes nimeä) on raaka kurinpitäjä. Hän muistuttaa alituiseen, että mies on mies eikä ämmä tai lapamato. Vaikka sodan loppumisesta on kulunut aikaa liki 20 vuotta, tältä mieheltä on sota niin sanotusti loppunut kesken; siksi hän katsoo asiakseen kasvattaa tulevan sodan varalta kunnon sotilasainesta. Hän saattaa riisua  paidan päältään ja näyttää sodassa saamiaan arpia, ja erityisen imponoivaa pojista ovat ne tunnit, kun opettaja opettaa, miten pommeja voi tehdä ihan omin päin.

  Joka ainoa päivä joka ainoa poika pelkää koulussa, milloin ja ketä opettaja rupeaa lyömään.

  Kevätlukukaudella opettajan hermot ovat jo niin riekaleina, että raivostuttuaan veistoluokassa ensin kahden pojan välisestä pikku kärhämästä, hän lyö vasaralla neljän tuuman naulan läpi kämmenestään höyläpenkkiin kiinni. Johtajaopettaja tulee silloin luokkaan ja näkee hirveän verimäärän ja oppilaiden kauhistuneet ilmeet. Sen jälkeen opettaja jää pitkälle lomalle.

   Kesälomalla pojat panevat opettan opit käytäntöön ja alkavat harrastaa koulussa oppimiaan taitoja. Pommien rakentamisesta tulee poikien suosikkilaji. Olli on mukana operaatiossa, jossa pitkin sorakuopan harjua levitetään nalliketju, joka sytyttämisen jälkeen  poikien kauhuksi onkin suunniteltua paljon tehokkaampi: harjun repeämästä paljastuu ennen salassa ollut joukkohauta. Haudan ikää saati vainajia ei pystytä määrittelemään, vaikka koko tapahtuma on paikkakunnan suurin uutinen. Tihutyö jää poikien tunnolle eivätkä ulkopuoliset tunnista syytä, miksi harju on revennyt.

  Nykyaikana ei oikein voi ymmärtää, miksi psyykkisesti sairaat ja väkivaltaiset opettajat saivat jatkaa työssään, jopa vuosikymmenestä toiseen. Eivätkö oppilaat tohtineet puhua kotona opettajan raa'asta mielivallasta pelätessään joutuvansa häpeälliseksi kantelupukiksi? Eivätkö vanhemmat nähneet lapsissaan pahoinpitelyn jälkiä? Mikseivät vanhemmat tehneet valitusta koululautakunnalle?

  Edellä kertomani 1930-luvun maaseudun opettaja tosin erotettiin määräajaksi, kun eräälle isälle oli liikaa pojan kuuroutuminen opettajan käsittelyssä. Mutta opettaja palasi työhönsä takaisin ja jatkoi sitä eläkeikäänsä asti. Jalosen romaanin opettaja palaa myöskin kouluun takaisin, mutta hän on aikaisempaa hiljaisempi ja keskittyy sinnikkäästi poikein armeijamaiseen äkseeraamiseen. Kevätjuhlapäivänä opettaja räjäyttää itsensä maantiesillan luona dynamiitilla kappaleiksi.

  Se, että yllä kuvatun kaltaisten opettajien annettiin jatkavan kyseenalaisin metodein kasvatustyötään on ymmärtääkseni sidoksissa kulloiseenkin aikakauteen. Mahdollista on, että sekä lasten vanhemmat että kunnanisät ovat itse kasvaneet mustan kasvatuksen hengessä eivätkä ehkä ymmärtäneet ylläpitävänsä vanhaa, vahingollista kasvatusperinnettä. Ehkä on myös ollut liian suuri houkutus olla muka tietämättä mitä koulussa tapahtui, ettei joutuisi hankalan kirjoihin. Herrojen pelko teki välinpitämättömäksi.

  "Poikakirjassa" raaka koulukasvatus on yhtenä tasona romaanissa. Hienossa teoksessa on toki muitakin ulottuvuuksia, muun muassa karujen koulukokemusten vastavoimana Ollin kotona vallitseva myönteinen ilmapiiri ja luja perheyhteys.