Tulossa on joulun ajan lomapäiviä, jolloin on mukavaa lueskella kirjoja. Suosittelemani teokset ovat luonnollisesti niitä, joita olen käsitellyt blogeissani, mutta lisäksi listallani on tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja, joita ei välttämättä näy top ten -listoilla. Muun muassa:

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Jos on ollut joskus dekkareiden ystävä, mutta on laillani viime aikoina kyllästynyt niiden ylenpalttiseen hektisyyteen ja väkivallalla mässäilyyn, kannattaa lukea Carpelanin rikosromaani Kulkeva varjo, joka on ilmestynyt v. 1977 ja josta on 2010 otettu uusintapainos. Vuoden 1899 kesään ja Naantalin näköiseen pikkukaupunkiin sijoittuva romaani on viipyilevässä, aistivoimaisessa kuvauksessaan nautittava thrilleri.

   Pia Ingström: Äitiä ikävä

Kirja on elämäkerrallinen kuvaus helsinkiläisen tytön ja nuoren naisen kehityksestä 60- ja 70-luvuilla, jolloin perheissä ruvettiin elämään keskiluokkaiseen tapaan modernisti osallistumalla mm. kyseenalaisiin terapiavillityksiin. Hyvin siinä ei käynyt, isä häipyi kotoa vähin äänin lopullisesti ja tyttärestä kasvoi ahdistunut, estoinen ja kapinoiva nuori nainen, joka aikansa itseään etsittyään oppi tekemään rohkeita valintoja ja asettumaan aloilleen. Ymmärtäväisen ja lempeän äidin merkitys paljastuu vasta, kun äitiä ei enää ole.

  Sodan kasvattamat

  toimittaneet Sari Näre, Jenni Kirves ja Juha Siltala

Artikkelikokelman näkökulma on uusi: lasten ja nuorten kokemukset sodasta. Vasta näin myöhään tutkijoita on ruvennut kiinnostamaan ne ihmiset, joille sota on merkinnyt koko elämän kestävää kokemusta. Suotta heitä ei ole kutsuttu viime vuosina "viimeisiksi sotainvalideiksi".  He ovat 30- ja 40-luvulla syntyneitä. Kirjassa käy ilmi itselleni tuttuja tunteita - olen v.1944 syntynyt sotaorpo. "Säähän olit vaan laps", on minullekin sanottu vuosikymmenien päästä. Sota-aikaan ja sen jälkeen ei osattu edes ajatella, että ankeassa ja epävarmassa tunneilmastossa kasvaminen ei voi olla vaikuttamatta lapsiin. Lapsille asetettiin vain kovia vaatimuksia; heidän oli opittava ymmärtämään, että omia tarpeita ei saa tuoda julki, itse on pärjättävä, ei saa valittaa, kannella eikä sanoa vastaan vanhemmille.

 Ville Kivimäen artikkelista "Sodan rampauttava vanhemmuus" selviää monelle ikäiselleni tuttuja asioita. Kivimäki kirjoittaa: "Tässä ilmapiirissä lasten kokemusta luonnehtivat vanhempien reaktioiden ennalta-arvaamattomuus, etenkin veteraani-isien tunneviileys ja etäisyys sekä tunne jostain selittämättömästä, joka painoi vanhempia ja jonka lapsi saattoi kääntää omaksi syykseen."