Tuntemattoman runoilijan postuumin kokoelman ihmeellinen elämä

   Kanadalaisen proosakirjailijan Carol Shieldsin (1935-2003) romaani "Kaiken keskellä Mary Swann" on ilmestynyt v.1987, suomeksi se julkaistiin viime vuonna Hanna Tarkan kääntämänä. Kirjallisuusaiheinen romaani on satiirinen kuvaus akateemisesta maailmasta 1980-luvulla; päähenkilöinä ovat tutkija, kirjallisuuden harrastaja, kaksi professoria ja kustantaja. Kukin heistä kertoo omasta näkökulmastaan kirjallisesta sensaatiosta, joka syntyi 20 vuotta aikaisemmin, kun tuntemattoman ontariolaisen maalaisemännän runokokoelma oli tullut julkisuuteen 250 kappaleen painoksena. Sekä teos että sen kirjoittaja olivat vuosien varrella saaneet vannoutuneen ihailijaryhmän suhteellisen pienistä kirjallisista piireistä USAssa ja Kanadassa. Mary Swannin elämään ja runoihin liittyy runsaasti arvoituksia ja kysymyksiä, joihin romaanin kertojat ovat tahtomattaan tai tahtomalla kietoutuneet niin lujasti, etteivät he edes pyri ulos Swann-verkosta. Runoilijan elämä ja runot ovat heille pakkomielle.

   Romaanin kertojat eivät juurikaan toisiaan tunne henkilökohtaisesti muutoin kuin vuosia kestäneen keskinäisen kirjeenvaihdon turvin. Heistä on kehittynyt toinen toistensa kilpailijoita, kaikille on tärkeää, kuka heistä parhaiten ymmärtää Mary Swanniin liittyvän arvoituksen. Kirjeissä käytetään ylikohteliasta kieltä, mutta ajatuksissa he enimmäkseen halveksivat toisiaan. Torontolainen professori Lang on kuitenkin luvannut järjestää swannilaisille symposiumin, jossa hän aikoo julkaista ne Maryn rakkausrunot, jotka hän sanoo itse löytäneensä Swannin autioituneen maatilan keittiön korkkimaton alta. Romaanin kertojajoukkoon Lang ei kuuluu, hän vain toimii innokkaasti taustalla.

  Minä-kertojana on nuori ja tarmokas chigagolainen tutkija Sarah, joka on ehtinyt jo julkaista kirjan Mary Swannista; kirja on herättänyt paljon kiinnostusta, ja Sarah on varakas nainen. Hän uskoo edelleen, että Swannilla on edessään todella suuri tulevaisuus. "Jonkun täytyy pitää huolta, että Swannin etuja valvotaan ... Hän on oikea ihminen oikeaan aikaan, koska hän on nainen, selviytyjä ja itsensä luonut." Sarah on kylläkin hyvin käsittänyt, että professorit ovat huomanneet saman: Mary Swann on taottavissa tuottavaksi lähteeksi. Sarah pilkkaa mielessään professori Jimroyta ääliöksi ja Lang on hänen mielestään ihmishahmoinen sika.

  Sarah on joitakin vuosia aikaisemmin haastatellut kirjaansa varten Ontariossa Mary Swannin kotitienoilla Nadeaun pikkukaupungin asuvaa paikalliskulttuurin asiantuntijaa, kirjastonhoitaja Rosea, kirjallisuudentuntemukseltaan diletanttia naista, joka on yksi neljästä romaanin kertojasta. Rose on kertonut paitsi ohimennen kirjastossa aikoinaan tapaamastaan Marystä, myös hänen kammottavasta kohtalostaan. Tämän aviomies oli ampunut vaimonsa, paloitellut ruumiin ja viskannut jäännökset viljasiiloon ja ampunut sen jälkeen itsensä. Tragedia oli tapahtunut samana iltana, kun Mary oli palannut Nadeausta, jossa hän oli vienyt runot kustantajan nähtäväksi ja tämä oli luvannut julkaista ne siltä istumalta.

  Yksi romaanin kertojista, kustantaja Cruzzi, on teoksen varsinaiseen tapahtuma-aikaan 80-vuotias leskimies, joka pienkustannustoiminnan ohella oli ollut paikallisilehden päätoimittajaksi ja taustaltaan kosmopoliitti, jota voisi luonnehtia tietyin varauksin teoksen ainoaksi intellektuelliksi. Hän on henkilönä virkistävän sympaattinen roolissaan kaikkien ns. totuuksien kyseenalaistajana. Hän on aikoinaan toiminut yhdessä vaimonsa kanssa pienkustantajana, erikoisalanaan runokokoelmat, jotka olivat jääneet kustannuspoliittiseen katveeseen.

  Cruzzi kertoo, miten koko Mary Swann-myytti oli saanut alkunsa. Vaatimaton, köyhästi pukeutunut maalaisemäntä oli ilmestynyt v. 1965 heidän kotiinsa mukanaan ryppyinen paperipussi, jossa oli hänen runojaan. Nainen oli anonut, että kustantaja edes vilkaisi niitä. Cruzzi oli ryhtynyt lukemaan ja nähnyt runoissa "viehättävää puhtautta, mitä näkee harvoin", kuten hän sittemmin kertoi häntä haastattelemaan rientäneelle professori Langille. Vasta romaanin lopussa, ennen symposiumia, Cruzzi paljastaa kirjeessään Sarahille, miten Swannin runokokoelman synty oli ollut vähintäänkin hankala - miksei myös hieman kyseenalainen. Oli näet käynyt niin onnettomasti, että Cruzzin kalastamasta palannut vaimo oli heittänyt juuri perkaamassa siian jätteet keittiössä lojuneeseen paperipussiin, jossa vaimon tietämättä oli Mary Swannin runolappuset. Cruzzin pariskunnalle oli siunaantunut suururakka, kun he olivat yhdessä ruokonneet runot luettavaan kuntoon, mikä merkitsi myös sitä että monissa runoissa oli muste levinnyt niin, että he olivat joutuneet omin päin keksimään tuhoutuneille sanoille vastineita.  

   Elämäkertoihin erikoistunut professori Jimroy edustaa vanhanaikaista tutkijametodia, biografismia, jonka perustana on kirjailijan elämänvaiheiden merkitys tämän tuotantoon. Hän on vuosikaupalla jahdannut Mary Swannin elämään liittyviä yksityiskohtia päästäkseen runoilijan nerouden lähteille; hän on vakuuttunut, että Mary Swannin lyriikka on verrattavissa klassikko Emily Dickensoniin, joka myös elinaikanaan asui maalla erakoituneena. Kontaktikyvyttömälle, yksinäiselle ja itseriittoiselle miehelle Mary Swannista tulee ikään kuin elämänkumppani, jonka puolesta hänellä on kostettavaa ja jota hän pitää Äiti Sieluna. Tosin Jimroy kerää lukijalta sympatiaa, kun hän vilpittömästi soimaa itseään ruumiinryöstäjäksi, halveksittavaksi ihmiseksi - omasta kokemuksestani uskon, että näin juuri kirjailijoiden elämästä kirjoittavat ymmärtääkseni välillä tuntevat. Jimroylle nimenomaan runous on jalo arvo sinällään, ja niinpä hän ei myönnä lopultakaan tehneensä turhaa työtä, ei edes sen jälkeen, kun hänen on pakko todeta itsekseen, ettei Swannin runojen ja elämän välillä kerta kaikiaan ole loogista yhteyttä.

   Toronton symposium  pudottaa kerralla kahdenkymmenen vuoden aikana syntyneen kultin tuntemattomasta runoilijasta. Yksi osallistujista paljastuu konnaksi, joka on pelannut rikollista peliä tehdäkseen kirjallista bisnestä. Kaikki lentää taivaan tuuliin, eikä postuumeja rakkausrunoja ole ollut olemassakaan.

  Olen lukenut monta Carol Shieldsin romaania, joista olen pitänyt vain esikoisteoksesta "Kivipäiväkirjat", mutta tämä parodinen Swann-romaani oli kuitenkin mieluisaa luettavaa, se on nokkelasti kerrottu ja koukuttaa lukemaan eteen päin, mutta antaa se ajattelemisen aihettakin.

 Shields on opiskellut kirjallisuutta 50-luvulla USAssa ja opettanut myöhemmin kanadalaisissa yliopistoissa kirjallisuutta, proosakirjailijaksi hän ryhtyi vasta keski-ikäisenä. Kirjoittaessaan Swannia hän on todellakin tuntenut aihepiirinsä ja tavannut runsaasti kirjallisympyröihin kuuluvia ihmisiä. Hänen ei ole ilmeisesti ollut vaikeaa löytää kohteita osoitellakseen alan asiantuntijoita satiirisessa valossa. Tunnettuahan on, että silloin tällöin kustannetaan kirjoja, joista nousee tavaton häly, ja joillakin ulkokirjallisilla keinoilla voidaan saada aikaan huima myyntimenestys; erittäin hyväksi tiedetty ja käytetty keino on kytkeä kirjoittajaan jokin hurja elämäntarina; on ollut myös kirjailijoita, jotka ovat itse keksineet itselleen tarkoitukseen sopivan elämäntarinan.

   Omasta kirjallisuudenopettajan työstään huolimatta satiirikko Shieldsillä on kuitenkin kiintoisaa sanottavaa. Romaanista käy selväksi vinossa valossa kirjallisuudentutkimuksen lähestymistavat ja metodit. Vaikka Shieldisä itseään on pidetty feministikirjailijana, hän osoittelee pintapuolisen Sarahin feminisimin vakuuttavuutta; tämän nuorekkaan uraohjuksen elämä kun on kirjan loppupuolella muuttumassa perheenäidin rooliin. 

  Jimroyn pinttynyt biografinen metodi kärsii perusteellisen konkurssin. USAssa ja Kanadassa oli ko. metodi jo 1980-luvulla auttamattomasti aikansa elänyt, sillä jo 50-luvulta alkaen oli ollut vallalla ns. uuskriittinen tutkimustapa, joka painotti tekstin lähilukua, jolloin vain se oli tärkeää, mitä tekstistä paljastui, esim. runomitat, metaforat, lauserakenteet jne. Tämä menetelmä rantautui pian Suomeenkin. Luin 60-luvulla yleistä kirjallisuustiedettä pääaineenani, ja kurssikirjoihin kuului uuskritiikin raamattu eli Rene Wellekin ja E.A.Warrenin The Theory of Literature. Muistan tenttiin lukemisen olleen kovin työlästä, kun kirjajärkälettä piti opiskella lyhyen englannin pohjalta sanakirjan avulla. Tieteen tutkimisen lumoa en silloin kokenut tunteneeni, tähtäsin vain tentistä selviytymiseen. Saattaa olla, etten teoksesta paljonkaan viisastunut, mutta voihan olla niinkin, että jotain on  tiedostamattomasti jossain ajatuksissani piillyt, mene tiedä. Vai onko niin, että tieto jo sinällään on arvokasta? Joka tapauksessa kirjallisuuden teoriat minun oli unohdettava silloin, kun aloin kirjoittaa ensimmäistä romaaniani 13 vuotta sitten.

   Swann-romaanin luettuani tulee mieleen, puhuuko Carol Shields mahdollisesti henkilönsä Cruzzin suulla, kun tämä kirjeessään Sarahille antaa korvapuustin akateemiselle tutkimukselle - myös uuskritiikille, niin tulkitsen: " Suoraan sanottuna se loputon tekstivertailu, se tarkkuuden tyrannia, joka hallitsee akateemista maailmaa, on aika puuduttavaa. Olen havainnut että  joskus on parempi katsella maailmaa vähän kuin silmät kierossa, heittäytyä tahallaan vääristymien valtaan ja toivoa, että tuosta suttuisesta näystä tai suttuisista muistiinpanoista, jos niin halutaan sanoa, syntyy sattuma, joka on totuus." Tulkittavissa on, että Cruzzi uskoo vain intuitioon, joka korottaa fiktion tieteen ja tiedon yläpuolelle. (Mutta ei hänkään myönnä Swann-myytin tyhjyyttä.)

   Vaikka "Kaiken keskellä Mary Swann" on väliin liiankin rönsyilevä kerronnaltaan - esimerkiksi höpsöttäjä Rosen osuuden kertojana olisin karsinut pois - romaani täytti hyvin parodisen tehtävänsä kirjalliseen elämään liittyvistä ylilyönneistä.

   Suorastaan hykerryttävä on Cruzzin lanseeraama toteamus, jonka luullakseni moni kirjailija voisi jakaa, varsinkin sillä hetkellä, kun valtakunnallinen lehti on juuri julkaissut omasta kirjasta penseän arvion.

Kriitikolla on yhtä vähän merkitystä taiteelle kuin ornitologilla linnuille.