... tässä kirjassa valhe esiintyy kaikkein kepeimmässä ja harmittomimmassa muodossaan: elämää kaunistavana valheena. Teoksen sankarittaret ovat pyyteettömiä valehtelijoita. Heidän valheidensa keskeinen motiivi on tyytymättömyys arkiseen elämään, josta keneltä puuttuu lihallista keneltä romanttista rakkautta. Kaikilta näiltä naisilta puuttuu tunne omasta merkityksellisyydestään ja ainutlaatuisuudestaan.

  Näin tunnettu nykyvenäläinen kirjailija Ljudmila Ulitskaja (s.1943) lataa valheen oikeutuksen romaaninsa "Naisten valheet" esipuheessa. Samalla hän pudottaa heti kättelyssä pohjan sovinnaiselta käsitykseltä, jonka mukaan valehteleminen tekee ihmisestä moraalisesti arveluttavan ellei suorastaan demonisoidun henkilön.

  Huomionarvoista romaanissa on se, k e n e l l e  naiset valehtelevat ja missä tilanteissa heille tulee vastustamaton tarve lykätä lööperiä.

   Tarinoista koostuvan romaanin päähenkilö on moskovalainen Zenja, joka on syntyisin sivistyneestä juutalaissuvusta, ammatiltaan yliopiston kirjallisuudenopettaja, myöhemmin neuvostovallan murruttua tv-toimittaja ja viimein kirjankustantaja. Zenjalta sujuu kaikki: työt, raha-asiat, kodinhoito, lastenkasvatus, suhteet muihin ihmisiin - mukaan lukien myös miessuhteet, sillä hän on niin viehättävä, älykäs ja vahva, että hänellä on varaa valita mies, ottaa ja jättää, Zenjan tapainen nainen ei jää koskaan yksin. Romaanin alussa hän on jo ehtinyt antaa lähtöpassit ensimmäiselle aviomiehelleen, pienen Sasa-pojan isälle, mennä uudestaan naimisiin ja harkitsee jo eroamista toisestakin miehestä, mutta pysyy liitossa, koska huomaa odottavansa toista lastaan. Myöhemmin toinenkin mies joutuu lähtemään, kun Zenjalla on lyhyehkö suhde gruusialaiseen teatteriohjaajaan,  mutta aviomies pääsee uudelleen Zenjan armoihin ja romaanin lopussa hän viimein astuu kulisseista näyttämölle ja saa jopa etunimen ja ammatin, Kirill on kiteidentutkija. Kirill osoittautuu hyväsydämiseksi ja huolehtivaksi aviomieheksi, kun Zenja tarvitsee kokovuorokautista hoitoa kotona.  

  Zenja on monessa suhteessa niin ylivertainen, että jotkut naiset saavat hänen lähettyvillään suoranaisia valehtelukohtauksia. Zenja tosin ei romaanin alussa osaa epäillä naisten juttujen todenperäisyyttä, sillä hänellä ei vielä ole tarpeellista elämänkokemusta. Hän  ajautuu kuuntelijaksi, koska häntä kiinnostavat tarinat ja empaattisena ihmisenä hän osaa kuunnella toisia.

  Ensimmäinen fabuloija on Irene, joka ilmestyy kesäloman viettäjäksi samalle vuokrahuvilalle, jossa Zenja majailee Sasan kanssa. Häikäisevän varmasti esiintyvä punatukkainen Irene esittäytyy englantilaiseksi, ja hänellä on mukanaan halvaantunut äiti ja pikkupoika Donald. Zenja näkee ensimmäistä kertaa elämässään englantilaisen ihmisen, ja hän lumoutuu Irenen seurasta niin, ettei enää iltaisin syvennykään huoneessaan Anna Kareninan lukemiseen, vaan istuu pitkät illat Irenen seurassa juoden portviiniä, jota on saatu ostetuksi Puolueen kaupasta. Punapää kertoo huiman eloisasti traagisesta elämästään, monesta avioliitostaan ja viidestä lapsestaan, jotka ovat kaikki kuolleet sairauksien tai onnettomuuksien uhreina. Zenja viehättyy erityisesti pikku Dianasta, joka oli ollut hurmaava lapsi ja jo pienenä etevä taitelija. Valitettavasti huvilalle tulee vieraaksi myös Vera, suurperheen äiti, joka paljastaa kahden kesken Zenjalle, että hän tuntee hyvin Irenen, sillä he olivat kasvaneet samassa pihassa. Irene ei ole kuunaan ollut naimisissa, miehiä kyllä on riittänyt liudoittain, laulaja Vysotskista alkaen, ja hänelle on tehty ainakin kymmenen aborttia ja vain Donaldin hän on synnyttänyt.  Irenen vedätyksestä järkyttynyt ja pettynyt Zenja häpeää sillä hän joutunut mielettömän kokeen typeräksi koekaniiniksi. Aamuvarhain hän häipyy salaa poikansa kanssa pois huvilalta.

   Vuosia myöhemmin Zenja joutuu jälleen kesälomalla koetukselle tutustuessaan 10-vuotiaaseen huvilanomistajan moskovalaiseen tyttöön, etelämaalaisen näköiseen, suloiseen, puheliaaseen ja nokkelaan Nadjaan, joka pian johtaa Zenjan neljän pojan leikkejä - Zenjalla on mukanaan omat poikansa Sasa ja Grisa ja pari ystävättärien poikaa. Zenja pitää tyttöä suoranaisena aarteena, niin vaivattomasti häneltä käy tarinoiminen, tiskaaminen ja leikkiminen. He kiintyvät toisiinsa, äidin puutteessa oleva Nadja ja tytön seurasta nauttiva Zenja. Tyttö puhuu hyvin usein isoveljestään Jurasta, joka on maailman viisain ja rohkein. Kun hän myös puhua pulputtaa koulunkäynnistään Espanjassa, Zenja epäilee tytön sepittäneen koko jutun esittääkseen itsensä vielä edullisemmassa valossa. Kun Nadjan kolea ja vaativa äiti tulee käymään Moskovasta, Zenja saa tiettää, että tytön stipendiaattiaika Espanjassa on täyttä totta, mutta veljeä Nadjalla ei ole olemassakaan - vaikka naapurien pahat kielet puhuvat että hänen miehellään on avioton poika, lisää äiti. Myöhemmin katkerasti itkevä Nadja vakuuttaa Zenjalle, että Jura on varmasti olemassa. Mitä siis ajatella? Mielikuvitusolenteko jo kymmenvuotisella, mutta yksin jääneellä tytöllä vai sittenkin todellinen ihminen?

  Jälleen vuosien päästä, samoihin aikoihin, kun Zenjalla on tblisiläinen rakastaja, hänen luonaan rupeaa kyläilemään serkuntytär Ljalja, 13-vuotias, vaatimattoman näköinen tyttö, jolla on kaiketi murrosikäisen tarve nauttia rakastuneen ihmisen huomaamattaan ympärilleen levittämästä sisäilmasta.  Vähitellen Ljalja uskoutuu Zenjalle kertomalla, että hänellä on seksikumppaninaan tätinsä mies, taiteilija. Asiasta perinjuurin tuohtunut Zenja tahtoo tavata miehen ja tivaa tältä, onko hänellä suhde Ljaljan kanssa. Mies myöntää vaivautuneena Ljaljan jutun olevan totta. Käy kuitenkin selville, että miehen rakastajattarella on sama nimi kuin sukulaistytöllä, josta Zenja on huolestunut. Ei, ei, s e  Ljalja, ei ei, miestä naurattaa kovasti. Kun Zenja kertoo tarinan gruusialaiselle rakastajalleen, tämäkin ensin huvittuu, mutta arvelee vakavoituen että siinä piilee nerokas tarinanjuonne.   Joitakin aikoja myöhemmin teatterimiehen ja Zenjan suhde lopahtaa kuin leikaten eikä Zenja saa koskaan tietää, käyttikö mies joskus juttua ohjauksissaan. Näinhän se yleensä menee, tarina syntyy tarinasta, elämän pienistä sattumuksista, joka kääntyvät suuriksi draamoiksi, joita  Anton Tshehov on kirjoittanut jo yli sata vuotta sitten.

Keski-ikäisenä tv-alan ammattilaisena Zenja saa kutsun Zurichiin, jossa ohjaaja Michelillä on suunnitteilla dokumentti venäläisistä prostituoiduista, ja Zenjan tehtävä olisi kuunnella tyttöjen tarinoita samaa kieltä puhuvana ja naisena. Kuunneltuaan yöbaareissa tyttöjen juttuja, Zenjan materiaaliksi kertyy suoranainen tarinallinen maatuskanukke: tytöt kertovat vuorotellen lähes saman tarinan, kotona oli kohdeltu kaltoin, tuttu oli välittänyt työtä ulkomaille ja siellä työ oli paljastunut seksityöksi, mutta että länsi oli palkinnut tytön, sillä hän on menossa seuraavana kesänä naimisiin pankkiirin kanssa. Zenja selvittää Michelille, että ilotytöt ovat järjestään infantiileja tyyppejä, jotka kaikki pitävät esikuvanaan Moskovan Ljudaa, ilotyttöjen kuningatarta. Michel päättääkin luopua "dokumenttihöpinästä venäläislolitojen kanssa" ja vaihtaa aiheen draamaksi. Hän esittelee Zenjalle Moskovan Ljudan, isohampaisen, tyylikkäästi, mutta huorahtavasti pukeutuneen naisen, joka osaa jonkin verran kieliä. Ljuda osoittautuu kaikkien tarinoiden äidiksi. Hotellin naistenhuoneessa Zenjan ja Ljudan välillä tapahtuu pieni kohtaus. Humaltunut ja aggressiivinen Ljuda sättii Zenjaa virastohuoraksi ja saatanan lukutoukaksi, mutta tulee saman tein kuvailleeksi, että hänen pönäkkä miehensä ei ole pankkiiri vaan parittaja ja hän kertoo yksityiskohtia myöten, millaista ällöttävää työtä hänen on tehtävä. Kohtaus loppuu siihen, että Zenja taluttaa itkevän Ljudan pois naistenhuoneesta. Ljuda oli puhunut silkkaa totta. Pian Zenja onkin matkalla takaisin Moskovaan, mukanaan 1000 euroa ja sopimus kirjoittaa käsikirjoitus venäläisistä prostitoiduista. Matkalla Zenja miettii Mitä koiranelämää. Miten surkeita valheita. Totuus oli sitäkin surkeampi. Mutta Michel tahtoi satuja. City-romantiikkaa. Melodraamaa köyhille.

 Tarina tarinalta romaanissa selkeytyy, miksi juuri Zenjalle kerrotaan valheita: hänen menestymistään kadehditaan. Ulitskajan naiset kostavat valheilla. Valehtelemalla Zenjalle pannaan häntä paremmaksi, ja valehtelijalle jää se ilo, että hän on pystynyt naruttamaan turhan hyvin kaikessa onnistuvaa Zenjaa.

  Romaanin loppupuolella kuvataan kahta naista, Liliaa ja Galjaa. Lilia on tuttu Zenjalle jo lapsuudesta, jolloin tämä oli tupannut hänen seuraansa, mutta Zenja oli kokenut hänet tunkeilevaksi ja tyhmänoloiseksi. He tapaavat keski-ikäisinä uudestaan sattumalta, ja Lilia kertoo miehestään ja ihanista kaksostyttäristään. Pikku hiljaa he suorastaan ystävystyvät, etenkin kun Lilia saa aivoinfarktin ja Zenja käy auttamassa häntä, sillä upeat kaksostyttäret osoittautuvat lähinnä syöjättäriksi, jotka terrorisoivat kotia ryyppäämäällä epämääristen miesvieraidensa kanssa, tappelemalla keskenään ja pilkkaamalla sairasta äitiään. Galja puolestaan on kuvankaunis, toimeton yksinhuoltajaäiti, Zenjan ensimmäisen puolison toinen vaimo, joka on jäänyt varhain leskeksi. Itselleenkin ihmetykseksi Zenjalle on tullut vuosien varrella tavaksi antaa rahaa Galjalle, joka hakee itseään eri uskonnoista ja vaihtoehtohoidoista. 

  Merkillepantavaa on, että sekä Lilia että Galja tunnustavat Zenjalle kateutensa tätä kohtaan vasta sen jälkeen, kun Zenja on autokolarin seurauksena leikkausten jälkeen pyörätuolissa ja epätoivoinen vammautumisensa takia. Lilia kertoo kadehtineensa Zenjaa lapsesta asti - mutta uskovaisena ihmisenä myös rakastaneensa ja nyt hänellä on tunne, että hän on ollut perimmäinen syypää Zenjan onnettomuuteen. Galja puolestaan tunnustaa, että koska miesvainaja ei ollut koskaan lakannut rakastamasta Zenjaa, hän oli hakenut itseään koko elämänsä ajan ja yrittänyt vihdoin päästä Zenjan kaltaiseksi kääntymällä tämän uskontoon, juutalaiseksi - mikä Zenjalle sen sijaan on ollut vain muodollisuus.

  Kaiken kaikkiaan Ulitskajan kuvaamat naisten valheet eivät olekaan reseptissä mainittuja kepeitä lääkkeitä, vaan pikemminkin ne paljastavat itse tauteja,  ihmisluonnon heikkouksia ja naisten keskinäisen kilpailun saamia muotoja. Valehtelevilla naisilla on yhteisiä piirteitä, he ovat lapsellisen kehittymättömiä (venäläiset ilotytöt), keskenkasvuisia (Nadja ja Ljalja) ja naiivissa elämänvalheessa eläviä (Lilia ja Galja).

  Helsingin Sanomat julkaisi 2.3.2011 haastattelun Suomessa vierailleesta Ljudmila Ulitskajasta, jossa hän jonkin verran skeptisesti esitti, että nykyajan ihmiset ovat kuin toukkia jotka lisääntyvät, mutta eivät aavista, että ne eivät ole vielä aikuisia.

   Romaani "Naisten valheet" on näennäisesti helppolukuinen, mutta se avaa silti näköaloja moneen suuntaan. Hieno romaani.