Tutkimme vitriinipöydän ääressä innokkaasti  valokuvia, jotka liittyvät Aho&Soldan -näyttelyn taiteilijoiden perhepiiriin. Seurassani oli Marie o.s. Soldan; olimme tulleet näyttelyyn henkilökohtaisista syistä, sillä Heikki Aho ja Björn Soldan ovat olleet Marien  isän serkkuja ja minua kiinnosti toisesta syystä samat henkilöt, jotka olivat minulle tulleet lähdekirjallisuudesta  tutuiksi kirjoittaessani romaania Neiti Soldan. Valokuvien henkilöt piti tunnistaa itse,  kuvia ei näet ollut nimetty - kuten ei näyttelyn muitakaan valokuvia, mikä johtunee siitä, että ne ehkä ovat jääneet jo taiteilijoiden jäljiltä nimeämättä. "Tuossahan on itse Aho, ja Venny, ja isoisäsi isä August Fredrik Soldan", osoittelin, ja yhdessä arvuuttelimme nuorista kaunottarista, kumpi on Dinah, Heikin vaimo ja kumpi Vivien, Björnin vaimo. Hetken päästä sormemme osui villapaitaan pukeutuneen nuoren, tumman ja komean miehen kuvaan.  " Ilman muuta hän on Björn", totesimme. Juuri silloin familiääri tunnistamisinnostuksemme keskeytyi museovartijan hahmossa: "Pyydän, ettette koskisi lasiin." Pyysimme noloina anteeksi käpälöimistämme ja lähdimme vähitellen katsomaan itse näyttelyä. Olimme molemmat toki huomanneet, että yksi tärkeä henkilö lasikon valokuvista oli puuttunut - Tilly Soldan, Björnin äiti. Taas kerran on käynyt näin, Tilly on jätetty huomiotta, protestoin itsekseni.

   Kiertäessämme näyttelyä panimme merkille, että osa kuvista vaikutti tutuilta - niin runsaasti näyttely on saanut julkisuutta medioissa, esim. Ylen Teemalla on joitakin kertoja esitetty Aho&Soldan -lyhytfilmejä.

Kuvat on otettu 1930-luvulla ja niitä on pidetty avantgardeina; niitten aiheet ja kuvakulmat osoittavat kuvaajien saaneen korkeatasoista modernia kuvakoulutusta Saksassa. Kuvien pääosassa ovat tavalliset, suomalaiset ihmiset eri miljöissä, työympäristössään maaseudulla tai kaupungissa.   Aho&Soldan -työryhmälle eivät enää kelvanneet nationalistishenkiset, perinteiset suomalaismaisemat, kosket, järvet ja vaarat, vaan heille keskiössä oli arkinen elämä, toimeliaat ihmiset ja ilmeikkäät  lapset. Mieleeni jäi erityisesti kuva, jossa pienehkö joukko sotilaita marssii vakavana maantietä pitkin; kuvakulma on tienposkessa olevan pienen pipopäisen pojan, joka onneksi on ihailultaan juuri ja juuri  ehtinyt vilkaista kameraa kohti. Humoristiset rinnastukset antavat kuville mainioita ulottuvuuksia ja vaativat kuvaajilta erinomaista tilannetajua.

  Lyhytfilmejä katsellessa olisi ollut mahdollisuus kuunnella kuulokkeista filmeihin liittyviä autenttisia selostuksia, mutta täytyy sanoa, että kuvat puhuivat paremmin puolestaan; paatoksellinen selostusääni kuulosti niin aikansa eläneeltä, että jätimme äänet sikseen.     

   Kun kerran Ateneumiin olimme tulleet, piti vielä kiivetä katsomaan tutut klassikot, ja ne työt jotka ovat jääneet mieleen vuosikymmenien varrelta. Marie halusi nähdä Simbergin Haavoittuneen enkelin ja minä Helen Schjerfbeckin työt. Vilkaisimme vielä Ateneumin uusia hankintoja ja jäimme ihmettelemään Akseli Gallen-Kallelan Järvimaisemaa vuodelta 1901. Maalaus ei ollut mitenkään tyypillinen Gallen - saattaahan taiteilijalla olla välitöitäkin, arvelimme. Sitten Marie kiinnitti huomiota signeeraukseen: Axel Callen Kalela 1901.

"Älkää menkö liian lähelle taideteosta", vartija tuli huomauttamaan. "Anteeksi vain, mutta tämä signeeraus on vähän kummallinen." Silloin vartijakin lähestyi maalausta, katsoi oikein tarkkaan alakulmaa ja kiitti meitä huomautuksesta ja sanoi välittävänsä asian eteen päin.

  Olimme ymmällämme, kun laskeuduimme rappuset alas.