- Lue tää, se on tosi hyvä, ehdottomasti kesän paras lukukokemus, ystävätär sanoi ja lainasi Siri Hustvedtin uusimman romaanin Kesä ilman miehiä (The Summer without Men). 

  Kesä ilman miehiä oli nopealukuinen, alkuun se oli suorastaan kiinnostavaa, mutta vähitellen mieleen kerääntyi niin paljon kysymyksiä ja huomautuksia, että kirjan luettuani piti soittaa ystävättärelle ja kertoa, että romaani oli ollut minulle enemmän pettymys kuin kohottava lukukokemus. Syntyi virkistävän kipakka keskustelu; ystävätärtä ihmetytti, etten ollut ymmärtänyt romaanin loistavaa ironiaa. Ironiaa vai, eihän kirjassa huumoria ollut ollenkaan, vastustin.  Pitää siis lähteä kerimään kirjaa uudestaan auki.

   Romaanin juonitaso on klassinen: lukevia naisia aina ja alati kiinnostava perusasetelma, uskoton aviomies, petetyksi joutunut vaimo ja kertomus siitä, millä tavoin sotkusta selvitään.  Newyorkilaisen pariskunnan pitkä avioliitto joutuu yllättäen koetukselle, kun Boris (neurologi) ilmoittaa vaimolleen Mialle (runoilija ja kirjallisuudenopettaja), että hän haluaa pitää paussia avioliitosta, koska hän on rakastunut 30-vuotiaaseen alaiseensa, ranskattareen, joka työskentelee hänen kanssaan samassa laboratoriossa, jossa tutkitaan rottien aivotoimintaa. Boris on muuttamassa pois kotoa, ja Mia järkyttyy niin, että joutuu psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle. Hän toipuu kuitenkin parissa viikossa, jättää New Yorkin ja matkustaa kotiseudulleen, maalaismaiseen pikkukaupunkiin, jossa hänen iäkäs leskiäitinsä asuu palvelutalossa. Kesän aikana Mia löytää elämäänsä aivan uusia ulottuvuuksia, sillä hän saa heti ystäviä lähettyviltään. Naapuritalossa on perhehelvetissä elävä nuori, sympaattinen perheenäiti, äidin ystävättärien joukosta Mia saa ystäväkseen 90-vuotiaan entisen kuvataideopettajan, joka kirjoo salaa huiman eroottisia tekstiilejä ja Mia vetämässä runokerhossa olevissa 13-vuotiaissa tytöissä ja näiden välisissä suhteissa on yllin kyllin kiinnostavaa. Mia elää täyttää elämää vatvomatta alituiseen omaa onnetonta kohtaloaan Boriksen kanssa, joka sillä välin harhailee jossakin missä lie, Paussista seuraa Välisoitto ja vihdoin Finaali, joka ei tule lukijalle yllätyksenä.

   Edellä olisi ns. lukuromaanin ainekset, mutta eihän Hustvedt sellaiseen sorru, maailmankuulu älykkökirjailija. Hän on lähtenyt kokeilemaan romaanin uutta muotoa  ja rakentanut teoksensa perinteisiä kerronnan lakeja  noudattamatta. Hän on rikkonut aikajanan turvautumalla takautumiin lapsuudestaan ja avioliitostaan, Mia muistelee, assosioi ja keskustelee lukijan kanssa. Muotokokeilut voisivat olla piristäviäkin, mutta proosalla on omat lainalaisuutensa. Romaania kannattavista perusasioista tärkeimpiä on uskottavuus; olkoon teos kuinka perinteitä rikkova tahansa, siinä pitää olla uskottavuutta, lukijalle pitää näyttää, että tilanne tai tapahtuma voisi olla totta ja henkilökuvauksen on oltava psykologisesti vakuuttava. Hustvedtin romaani on sekava vyyhti kirjavia ja traagisia naiskohtaloita. Epäuskottavuuteen saakka kirjailija toistaa feminististä teesiä, että naisten keskinäisellä solidaarisuudella ja naisille ominaisella intuitiolla ratkaistaan ongelmat. Mia on parantunut ennätysajassa hermoromahduksesta, sillä häntä käyvät sairaalassa katsomassa rakastava aikuinen tytär ja rakastava sisar. Todellisuudessa suljetun osaston potilas on niin sairas, ettei hän kunnolla pysty vuorovaikutukseen, ei edes lähimpiensä kanssa. 

  En lähde puolustamaan myöskään Hustvedtin tapaa käyttää faktatietoa kerronnan lomassa, vaikka kirjoittajan omaksuma tietoaines on romaanissa usein välttämätöntä. Ongelma on se, miten se ujutetaan kerrontaan niin, ettei sauma näy. Kun filosofointi, analysointi ja tutkimusten referointi jää lillumaan painolastiksi tekstiin, lukija voi ruveta epäilemään, että kirjailija on pöhötyksellään yrittänyt peittää romaaninsa sisällyksettömyyttä.

  Parhaalla tahdollanikaan en ymmärrä kirjan kohtausta, jossa Mia istuu runotyttö Alicen vaaleansinisessä huoneessa selvittääkseen, miksi tyttöryhmä on kiusannut rumasti Alicea, joukon lahjakkainta kirjoittajaa. Alice makaa sängyllään suostumatta puhumaan ikävästä kokemuksestaan. Mia jää kärsivällisesti odottamaan Alicen avautumista ja tulee ajatelleeksi omiaan. Tässä kohdin hän ei kuitenkaan muistele sitä, miten hän on itse samanikäisenä joutunut kokemaan tyttöjen harjoittamaa julmaa henkistä väkivaltaa - se on kerrottu jo aikaisemmin muussa yhteydessä. Ei, Mian mieli askartelee erotiikassa ja sukupuolikäyttäytymisessä. Hän muistelee euforista kokemustaan mieshierojan kourissa, palauttaa mieleensä tyrmistyttävän keskustelun, jossa Boris kollegoineen puhui siitä, etteivät muut eläinnaarat kuin naiset koe orgasmia ja miten hän Mia, oli opiskellut tämän jälkeen asiaa kirjoista ja löytänyt vastalauseen, vuonna 1971 tiede oli jo osoittanut että rheusapinanaarat käyttäytyvät naisten tavoin, ja sen jälkeen Mian ajatuksissa pyörii se tieto, mitä hän oli hankkinut kirjoista eläinnaaraiden klitoriksen olemassaolosta. Kokonaista viisi ja puoli sivua Hustvedt saa kulumaan Mian esittelemissä sukupuoliteorioissa, ennen kuin onneton Alice avaa suunsa. En ymmärtänyt rinnastusta - enkä ota vastaan ironiakorttia kyseisessä episodissa.

  Romaanin nimi Kesä ilman miehiä on sikäli osuva, että sen voi tulkita ainakin kahdella tavalla kuten koko romaaninkin. J o s  Hustvedtin tarkoitus on ollut lujittaa ammoin sitten omaksuttuja feministisiä painotuksia kliseemäisyyteen saakka, romaani on jälkijättöinen, mutta j o s hän on halunnut pöyhiä luutuneita feministisiä käsityksiä, missio on ollut liian vaativa ja hän on joutunut rämpimään eksyksissä vaikeassa maastossa.