Kun aiemmin syksyllä huomasin, että Aarne Kinnusen muistelmakirja Päätoiminen elämä on ilmestynyt, otin hyllystäni hänen teoksensa Tuli, aurinko ja Seitsemän veljestä (1973). Olen alleviivannut taajaan kirjan rivejä ja tehnyt marginaaliin merkintöjä. Tämä tutkimus oli ensimmäisten opettajanvuosieni tärkein väline kun valmistin yläasteen kirjallisuustunteja. Sain sieltä avaimet tekstianalyysin saloihin - tosin olin saanut hyvää opastusta auskultoidessani Turun Norssissa, jossa ohjaava opettaja Raija Ruusuvuori neuvoi ikään kuin kädestä pitäen, miten tekstiä analysoidaan; kohteena oli Hyryn novelli. Kinnusen kirjasta avautui teoreettinen pohja, mikä on tarpeen, kun tekstiä lähiluetaan. Sen oppiminen ei ollut konkretisoitunut niinä vuosina, kun opiskelin yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa. Aarne Kinnusesta henkilönä en tiennyt tuolloin mitään.

  Nyt tiedän hänestä paljon enemmän, kun olen lukenut hänen verrattomat muistelmansa. Kirjan kansipaperin sivuliepeen poleeminen alaotsikko "No niin, on aika heitellä kivet", on omiaan koukuttamaan lukijan heti kirjan osuttua käteen. Totta tosiaan, kahdeksankymppinen Kinnunen nakkelee sekä pienempiä että isompia kivenmurikoita riippuen henkilöstä ja asiayhteydestä. Hän on ohjelmallinen kyseenlaistaja, ruutia riittää pommittamaan instituutioita, auktoriteetteja ja aatesuuntia; niin uskonto kuin vasemmistopuolueet saavat kyytiä. Helsingin Sanomat on hänelle "Reichzeitung" ja sen monikymmenvuotinen kriitikko saa joitakin teräviä sivalluksia. Avoimesti Kinnunen ihmettelee myös, miksi Väinö Linna on ollut niin palvottu kirjailija, hänen romaaniensa suurten linjojen kompositioita hän arvostaa muodoltaan, mutta sisältö on sosiaalidemokraattinen ja sanataiteen uudistajana Kinnunen ei Linnaa pidä. Kaikkein painavimman arsenaalinsa Kinnunen kohdistaa kirjallisuustieteilijöitä kohtaan sekä hänen opettajinaan että kollegoinaan. Sen sijaan opiskelijoista hänellä ei ole juuri pahaa sanottavaa. Kinnunen lohkaisee, että hänen työnsä on ollut kaiken kaikkiaan varsin miellyttävää, opiskelijoista kun 90% on ollut nuoria, viehättäviä naisia; jotkut menestyneimmät opiskelijat hän mainitsee nimeltä. Hän on erityisen hyvillään luonnehdinnasta itsestään, kun hän oli kuullut naisopiskelijan suusta, että hän on "pelätty mutta pidetty".

   Näyttää siltä, että tänä syksynä Kinnunen sähköisine muistelmineen on ollut ainakin kirjallisissa piireissä keskustelunaiheena, suuntaan jos toiseenkin. "Akateemisen ilkeilyn uusi ennätys lienee kirjassa saavutettu." (Panu Rajala blogissaan 12.11. 2011) "Päätoiminen elämä on valloittava muistelma" (Tarja Pulli, Parnasso 5/2011).

   Riuskan Kinnusen tausta selittää osaltaan hänen persoonaansa. Sydänsavolaisen maalaistalon pojan päätyminen Savonlinnan lyseon kautta Helsingin yliopiston professoriksi on monessa mielessä ollut vaikea polku. Ilman älyään, sisuaan, rohkeuttaan, verbaalista lahjakkuuttaan ja huumorintajuaan hän ehkä olisi jäänyt tien sivuun. Vastuksia on riittänyt yllin kyllin. Jo lähteminen syrjäisen maalaistalon oloista on ollut suoritus: 11-vuotias poika joutuu asumaan vuokralla ventovieraan tehdastyöläisen ahtaassa asunnossa ja selviytymään kaikista asioistaan omin päin, koska koti on monen veden ja taipaleen takana eikä kotona lukukausien aikana käydä kuin pyhinä. Savonlinnan lyseossa on edessä poikakoulun kova maailma, ankarat opettajat ja aggressiiviset luokkatoverit. Kinnunen oli kotonaan saanut toki hyvää harjoitusta veljien kanssa erinäsissä mittelöissä, mutta ne taidot eivät enää riittäneet. Poika kävi salaa Savonlinnan Voimailijoiden harjoituksissa niin että voima ja tekniikka auttoivat häntä hakkaamaan pahimman kiusaajansa ja sen jälkeen hiljentämään muutkin pennalismin harjoittajat. Hänen sisuaan kasvatti mahdollisesti myös se, että hänen oli haudattava koti-ikävänsä. Lapsi kaipasi luonnostaan kotiaan, vaikka sielläkään ei aina niin kultaista ollut. Vanhanakaan Kinnunen ei imartele vanhempiaan; isä ja äiti olivat sangen riitaisa aviopari, äidillä oli myrkyllinen kieli ja opettajaseminaarissa omaksuttu alituinen siveellisen ryhdin korostaminen "niin että aina piti hävetä itseään" ja alakynteen jäänyt isä osasi kyllä komentaa lapset työntekoon pienestä pitäen. Selkäsaunat olivat täysin itsestään selvä tapa rangaista, niitä tuli niin isän kuin äidinkin kädestä - mitä Kinnunen ei pidä erityisemmin tuomittavana ja tunnustaa itsekin soveltaneensa perinteistä kasvatusmetodia omiin lapsiinsa.

  Maisteri Kinnunen toimi alkuun psykologina, mutta tutkijan työ kiinnosti. Tieteellinen ura oli kuitenkin vähällä nousta heti alkuun pystyyn, sillä hänen poikkiteteelliselle psykologian ja kirjallisuuden yhdistelmätutkimukselleen kävi huonosti: neljän vuoden työ kuivui hukkaan, kun se keskeytyi vaikutusvaltaisen G.H. von Wrightin asiantuntijalausuntoon: "Spekulaatiota." Nuoren perheenisän velkataakka oli väitöskirjan tekovuosina vain kasvanut ja yliopistoura tuntui jääneen vain haaveeksi. Kinnunen turhautui ja katkeroituikin, mutta perhe-elämä ja ystävistä ennen muuta kirjailija Juha Mannerkorpi, auttoivat elämässä eteen päin. Yliopistoura jatkui kirjallisuustieteen laitoksella assistenttina, eikä Kinnunen antanut periksi, vaan 1970-luvussa hän väitteli Aleksis Kiven näytelmistä. Väitöskirjasta nousi melkoinen kohu: Kinnunen oli rohjennut kritisoida aikaisempia Kivi-tutkijoita! "Tarkiaisen nimi oli suorastaan pyhä", Kinnunen muistelee.

   Sekä omasta opiskeluajastaan että yliopistouransa alun hankaluuksista Kinnuselle jäi paljon hampaankoloon. Professori Rafael Koskimies saa häneltä leppymättömän höyhentämisen. Kun tämä oli ohjannut hänen ensimmäistä väitöskirjaansa, ohjaus oli ollut yliolkaista ja kun väitöskirja sitten varsin ikävällä tavalla keskeytyi, Koskimies ei millään tavoin ryhtynyt puolustamaan opiskelijaansa, mitä Kinnunen ei ole antanut koskaan anteeksi. Kun Kai Laitinen sittemmin pyysi häntä Koskimiehen hautajaisiin yhdeksi arkunkantajaksi, Kinnunen suorastaan loukkaantui. 

  Kirjallisuudentutkijoiden opetuksen ja metodien taso 1960-luvulla saa Kinnuselta runsaasti sapekkaita huomautuksia: " Kirjallisuusprofessorit eivät kerta kaikkiaan osanneet luennoida eivätkä opettaa ...He eivät välittäneet ihmisistä. Tenttikirjoista ei oppinut muuta kuin abstrakteja aikakausia, joiden luonnehdinnat olivat harhaanjohtavia ja ainakin vanhuuttaan epätarkkoja. Kirjailijan elämästä oli kova huoli, miten eli, miten kuoli. Minkäänlaista analyysin saati synteesin opetusta ei ollut."

- Muistelmia lukiessa sain kimmokkeen muistella omia opiskeluaikojani samoihin aikoihin Turussa yliopistossa. Prof. Eino Krohn oli hurmaava originelli, hän luennoi suoraan kirjasta lukemalla ja tenteissä hän oli varsin suurpiirteinen. Apul.prof. Irmeli Niemi oli pidetty mutta ei pelätty; hän jopa tuli keskustelemaan opiskelijoiden kanssa, tervehti aina vastaan tullessaan ja piti suosittuja luentoja draamoista; professori Leevi Valkama puolestaan oli pelätty mutta ei pidetty; hänen luentonsa olivat selkeitä ja tekstilähtöisiä, mutta luentoa kuuntelevat ihmiset olivat hänelle kuin kaalinpäitä ja tenteistä hän ei juuri ketään päästänyt läpi ensimmäisellä kerralla. -

 Kinnunen saa aiheen kiivailla yhä vanhakantaisten metodien käyttöä vastaan. Vielä v. 2009 Pekka Tarkka ja Panu Rajala vaativat "elämä ja teokset" -metodia, tosin heille "metodi" tarkoittaa esikuvien löytämistä, "Tulos on trivialiteetteja", Kinnunen näpäyttää. (s.153 alaviite)

   Kinnusella on kanttia laukoa kuviakumartamattomia mielipiteitään, sillä hänen ansiostaan estetiika oppiaineena sai uuden käänteen jo hänen proseminaareistaan. "Menestys oli valtava"; Kinnunen toteaa. Hänen luennoilleen oli tungosta, opiskelijoita oli yhtäkkiä satoja. Hänen kirjansa Esteettisestä elämyksestä  (1969) merkitsi modernia käännettä suomalaisessa estetiikassa. Tekstistä tuli oleellinen kirjallisuudentutkimuksessa.

  Aarne Kinnunen on kiivas ja muistelmissaan välillä häpeämätönkin. Arvelen, että jotkut eivät ollenkaan pidä hänen muistelmistaan, jos sattuvat tuntemaan hänen kouraisunsa omissa niskavilloissaan. Sen sijaan hän ei mielestäni ole julkea, hän ei käy kiinni henkilöihinsä, vaan puuttuu heidän julkaisuihinsa ja sanomisiinsa.  Tiettyä reiluuttakin hänestä paljastuu. Hän kuvaa esimerkiksi esimiestään professori Annamari Sarajasta ikäväksi ihmiseksi omituisuuksineen, mutta tämä saa häneltä kiitosta persoonallisesta tavastaan opettaa. Kinnunen ei muutenkaan täysin lyönyt kantojaan liian tiukkaan kiinni, hän on pystynyt joustamaan tarpeen tullen. Kerrottakoon, että vaikka hän oli suuttunut 70-lvun alussa Irmeli Niemen nartikkelista, jossa tämä kritisoi Kinnusen estetiikan opetusta liiallisesta konservatiivisuudesta vailla yhteiskunnalista ulottuvuutta, Kinnunen oli valmis vuosia myöhemmin suosittelemaan Niemeä Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professorin virkaan Leevi Valkaman jäädessä eläkkeelle. Turussa oli syntynyt vaikutusvaltaisten yliopistoihmisten joukko prof.Inna Koskenniemen johdolla, joka vastusti Niemen valintaa, koska tällä oli vasemmistolaisen maine. Vastaehdokkaan Aarre Heinon tieteellistä kompetenssia Kinnunen piti täysin riittämättömänä, ja Niemi valittiin.

  Edellä kerrottu episodi kuvaa hyvin sitä ahdasta ilmapiiriä, joka 1970-luvulla vallitsi, armottomia oltiin, puolin ja toisin.

  Aarne Kinnusen muistelmia luki mielikseen, vaikka useita näkemyseroja asioista onkin, ei tosin kirjallisuudentutkimuksesta. Kunnon tuuletus on virkistävää, poissa ovat niin usein muistelmakirjoitusten turha vaatimattomuus ja akateeminen korrektius, minkä takaa voi paljastua kätkettyä egoismia. Kirja on kauttaaltan loistavaa kieltä, ytimekästä, pelotonta satiiria ja hauskoja kärjistyksiä. Harvoin saa professorin muistelmia lukiessa nauraa.