Sotaan liittyvää kirjallisuutta ilmestyy edelleen, mutta kirjoittajat ovat naisistuneet, on sitten kyse tutkimus- tai muistelukirjallisuudesta tai romaaneista. Päähenkilöiksi ovat päässeet viimeinkin ne ihmiset, jotka ovat olleet aiemmin näkymättömissä, vaikka he ovat omalta osaltaan olleet sota-ajassa mukana. On kirjoitettu kotirintaman naisista ja lapsista, keskiössä maatilojen emännät, työvelvolliset nuoret naiset, sotalesket, sodassa vaurioituneitten isien lapset, sotalapset Ruotsissa ja sotaorvot.

   Anja Salokannel  ja Kaija Valkonen ovat toimittaneet teoksen "Kauaksi kotoa, muutoksen sukupolvi kertoo", jossa äänen on saanut kaksikymmentä suuriin ikäluokkiin kuulunutta muistelijaa, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa sodan varjossa. Heitä on kutsuttu viimeiseksi yhtenäiskulttuurin sukupolveksi, joka tuli edustamaan myös muutoksen sukupolvea ja elämään suuren suomalaisen rakennemuutoksen virrassa. He ovat niitä, jotka saivat enemmän koulutusta kuin kansakoulun ja jotka valmistuivat ammatteihin, joiden vuoksi he asettuivat asumaan kasvukeskuksiin ja kaupunkeihin, ja keskiluokkaistuivat. Kirjan kertojat kuuluvat menestyviin ja selviytyjiin, joiden tukena on ollut paitsi hyvä koulutus myös vankka tahto pyrkiä elämässä ja uralla eteen päin. Uralla etenemistä ei tosin saavutettu suinkaan helpolla, vaan tavoitteitten toteuttaminen vaati paljon työtä ja myös tiettyä pelottomuutta. Tinkimätön työn tekemisen eetos periytyi omilta vanhemmilta, joista valtaosa oli elättänyt perheensä ruumiillisella työllä maaseudulla. Vain muutama kirjan kertoja on kotoisin virkamiesperheestä, ja helsinkiläissyntyisiä on vain kaksi. Kertojien ammatit ovat professori, vuorineuvos, lääkäri, tiedottajia, toimittajia, mainosmies, kustannusjohtaja, toimitusjohtajia, kielentutkijoita, kirjanpitoyrittäjä, terveydenhoitaja, bisnesmies-muusikko, näyttelijä, museonjohtaja, kuvataiteilija, kirjailija. Vanhin kertojista on syntynyt v.1935, nuorin 1953.

   Kauaksi kotoa -teos kiinnostaa siksi, etten malta olla vertaamatta omaa tarinaani kirjan muistelijoiden tarinoihin, joissa on paljon samankaltaisuutta. Olen syntynyt v. 1944 Pöytyällä, jäänyt kuukauden vanhana sotaorvoksi ja kasvanut ensimmäiset seitsemän ikävuottani suurperheessä äidin kotitilalla, koulun aloitettuani Aurassa ensin äidin kanssa kaksin ja sittemmin äidin uudelleen avioiduttua nelisin isäpuolen ja tämän äidin kanssa. Tein äidinkielen ja historian opettajan töitä 26 vuotta, sen jälkeen olen kirjoittanut romaaneja. Edustan siis myös muutoksen sukupolvea, joskaan kauaksi kotoa en ole joutunut, vaan koko elämiseni piiri on rajoittunut Turun seudulle.        Eniten Kauaksi kotoa -kirjassa minua kiehtoivat ja kiinnostivat kertojien lapsuus- ja nuoruuskuvaukset.

   Nykyaikaan verrattuna vaikuttavat liki kohtuuttomilta ne vaatimukset, joista lasten katsottiin suoriutuvan. Itsestään selvää oli, että lapset tottelivat, kun vanhemmat määräsivät heidät pelto-ja metsätöihin, auttamaan navetta-askareissa tai hoitamaan pienempiä lapsia. Suomen Kustannusyhdistyksen toiminnanjohtaja Veikko Sonninen (s-49) muistelee: "Koulupäivät matkoineen kävivät voimille. Kymmenen korvilla komennettiin koulun jälkeen vielä talon töihin. Rahasta oli pulaa ja lisätuloja yritettiin hankkia myymällä metsää. Ilmarin (isä) mielestä kymmenvuotias jaksoi hyvin parkata pölliä. Ei muuta kuin vuolurauta kouraan ja pölliä parkkuupukille, ettei poika opi laiskaksi." Koko perheellä oli asutustilalla rankkaa, sairas isä oli vajaatyökykyinen ja valtion laina piti maksaa takaisin.

   On huomattava, että tuolloin vanhempien tahto oli laki, lasten omia tarpeita ei yksinkertaisesti nähty. Ruumiillinen kuritus ei ollut harvinaista, saati että se olisi ollut lainvastaista. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu vaaditun liikaa, kun lasten oletettiin selviytyvän omin päin vaikeissa ja vaativissakin asioissa. Yhtä suuret silmät kakaralla on päässä kun on ollu mullakin, muistan kuulleeni jonkun aikuisen sanovan omasta lapsenkasvatuksestaan.

  Edellisestä esimerkkinä lainaan kahta kertojaa; toinen on kotoisin Helsingistä, toinen Pohjanmaalta.

   Taidemuseo Kiasman johtaja Tuula Karjalainen (s. -42) muistelee, kuinka hänen piti itse suoriutua päivähoidostaan Kallion kulmilla. "Vanhempieni avioliitto oli täynnä draamaa ja vaikka olin ainoa lapsi, heiltä ei juuri riittänyt energiaa minulle. Sain olla rauhassa... Liikuimme lapsilaumassa ilman aikuista vartijaa. Vanhemmat kävivät töissä ja yrittivät pitää meidät leivässä. Oli opittava selviytymään itse ja varomaan arvaamattomia ja usein väkivaltaisia sodan vammauttamia. Elämä oli upeata, vapaata ja jännittävää... Hyvä oli, ettei minua lapsena hoidettu ja hyysätty liikaa. Opin itsepäiseksi, selviytymään omin neuvoin."

  Omin neuvoin selviytyminen liittyy myös minun kokemuksiini 7-11-vuotiaana, siis edellistä kertojaa muutaman vuoden vanhempana ja maaseudun rauhassa. Asuimme äidin ostamassa torpassa aivan maantien vieressä. Äiti (s.-23) joutui käymään tekstiilitehtaassa töissä Turussa asti; hän lähti junalle ennen aamukuutta ja palasi iltakuuden aikoihin. Olin päivästä yksin itsestäni vastuussa noin seitsemän tuntia. Hoidin itseni aamuisin lähellä olevaan kouluun, palasin iltapäivällä kotiin läksyjä tekemään; talvisin oli koleaa, kun en saanut tehdä tulta hellaan. Iltapäivätunnit vietin miten milloinkin, enimmäkseen leikin kaverieni kanssa. Vaikka kylä oli pieni eikä ihmisiä yleensä tarvinnut pelätä, en voi mitenkään sanoa nauttineeni jännittävästä vapaudesta, päinvastoin tunsin usein turvattomuutta. Olin hyvin pienikokoinen ja fyysisesti arka - onneksi sosiaalisuuteni auttoi minua jotenkuten selviytymään. Upeaa noina vuosina oli vain se, että sain lomat ja kesät viettää lapsuudenkodissani sukulaisten luona, ennen muuta serkkutyttöjeni kanssa. 

   Kirjan eloisimpiin ja rehevimpiin kertojiin kuuluu kurikkalaissyntyinen liikemies ja muusikko Mauno Kentta (s.-38), jonka tarinan haluan ottaa esille verraten laajasti. Hän kertoo alkajaisiksi lapsuutensa kovasta koettelemuksesta, vaikeasta ihottumasta, joka oli vähällä eristää hänet elämään peräkamarissa poissa muitten silmistä ja mikä pahinta, alakouluun pääsy uhkasi jäädä sillensä. Tauti oli vienyt häneltä tukan päästä, ripset silmistä, nahan kainaloista ja taipeista ; märkivien, pahanhajuisten rakkuloiden pelättiin olevan tarttuviaa sorttia. "... serkut suunnittelivat minusta ravunsyöttiä." Maunon pelastukseksi koitui kuitenkin taloon asutettu evakkomummo, joka kovin huolestui pojan sairaudesta ja alkoi toimittaa häntä vietäväksi hoitoon Lapualle kuuluisan Fossin Sannan luo. Ensin Maunon äiti kauhistui: linja-autopiletit Lapualle ja takaisin sekä hoitotaksa, kaksi pulloa Koskenkorvaa, maksoivat paljon rahaa. Kuitenkin 7-vuotias Mauno lähetettiin matkaan kasseineen - yksin, luonnollisesti. "Äiti pyysi linja-autonkuljettajaa ohjaamaan minut Seinäjoella Lapuan linja-autoon ja sanomaan kuljettajalle, että olen menossa noitiin." Perillä noita löytyi ja tämä hoiteli pojan päänahkaa kynttilän tulella ja jollakin nesteellä. Kotihoito-ohjekin tuli: "...toista lientä suuhun ja toista kipeetten paikkojen voitelemisehen." "Karjalan mummo huolehti lääkityksestä ja kehui ylisevuotavasti paranemistani. Sellainen puhe oli Mietaan kylässä uutta. Puhui vaikka ei ollut asiaakaan."

   Mauno Kentta sivuaa tarinassaan myös isien poissaoloa. Hänkin on varttunut suurperheessä, jonka keskushenkilö oli isoäiti. Maunon äiti ja täti olivat viikot naapuripitäjässä kankureina. Lapsia oli viisi serkusta kasvamassa yhdessä eikä kenelläkään ollut isää. Maunon vanhemmat olivat jo eronneet ja toisen serkun isästä vaiettiin kokonaan ja muiden serkkujen isän oli vienyt sota.

   Meidänlaisemme, jotka emme isää edes muistaneet, emme osanneet isää suoranaisesti kaivata, mutta jonkinlainen erilaisuuden kokemus mielesämme useimmilla on luullakseni ollut. Omalla kohdallani isän ikävä iski voimalla vasta vuosikymmenien päästä, kun aloin selvittää isäni katoamista Syvärillä juhannuksena 1944.

   Tunnepuheen puute lasten ja vanhempien välillä näyttäytyy monissa kertomuksissa. Mahdollisesti keskustelukulttuureissa on selviä eroja läntisessä ja itäisessä Suomessa. Lännessä turhanpuhumista on aina kartettu, mikä näkyi edellä Mauno Kentan kertomuksessa. Myös lapualaissyntyinen kuvataiteilija Antti Ojala (s. -35) muistelee, että sota-aikana evakkojen ilmestyminen paikkakunnalle toi mukanaan iloa ja eloa uudella tavalla.

  Kirjoittajista vain kirjanpitoyrittäjä Terttu Niekka (s.-49) kertoo avoimesti rakastaneensa huolehtivaa ja valoisaa evakkotaustaista äitiään, joka tilapäistöiden turvin kasvatti Urjalassa kaksi tytärtään, joista nuorempi, kertoja, oli syntynyt hiukan jälkeen isänsä kuoleman. Hän kirjoittaa: "Vai orpo? Olihan minulla äiti. Olin vapaa, paljon vapaampi kuin naapurien lapset, joiden piti mennä syömään, juomaan, nukkumaan, ulos, ylös, alas, heti kohta päiväunille. Ja ne isät, sodassa hulluiksi tulleet isät! Mykät, kiroilevat, humalapäissään riehuvat, lapsia hakkaavat ja itsensä putkaan hirttävät!"   

  Työhön opetetuista lapsista kasvoi työteliäitä aikuisia.