Marja-Liisa Vartio on kuulunut kotimaisen kirjallisuuden eturiviin niin kauan kuin muistan. Luin jo 1960-luvulla hänen romaanejaan kuten moni muukin ikäiseni. Vuosikymmenten mittaan hänen tuotantonsa on saanut mediassa lisää ulottuvuuksia radio- ja tv- sovituksina. Tv-esityksinä on nähty novelli Purjelaiva, romaanit Se on sitten kevät  ja Hänen olivat linnut. Vartiota pidetään klassikkona ja häntä on verrattu Maria Jotuniin, joka myös kuvasi naisia ja jolla oli myös omaäänisensä, iskevä ja lyhyt tyyli.
  Kriitikko ja tutkija Helena Ruuskaa Vartio on kiinnostanut väitöskirjaksi asti; kaksi vuotta sitten ilmestyi hänen tutkimuksensa "Arkeen pudonnut sibylla. Modernin naisen identiteetin rakentuminen Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia". Kirjoittajalla on ollut käytössään runsaasti elämäkertamateriaalia, julkaistujen päiväkirjojen (toim. Anna-Liisa Haavikko), Paavo Haavikon kirjoitamat muistelmat sekä kirjailijan pojan Heikki Haavikon hallussa oleva yksityisrarkisto.
  Vartion teoksista kiinnostunutta lukijaa elämäkerta palvelee tietyiltä osin hyvin, sillä nuorempi polvi tuskin tuntee v. 1966 kuolleen kirjailijan henkilöhistoriaa - vanhempi lukijakunta sitävastoin todennäköisesti muistaa, miten paljon Marja-Liisa Vartiosta kirjoitettiin lehdissä, varsinkin sen jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin toisen kirjailijan, Paavo Haavikon kanssa, ja kun tietoon tuli, että hän oli rouva Sylvi Kekkosen ystävä.  

   Marja-Liisa Sairanen syntyi v.1924 poikkeukselliseen tilanteeseen, ikään kuin lisäharmiksi vanhemmilleen, jotka olivat jo ehtineet erota. Isän asuessa Kemijärvellä 10- ja 11-vuotiaitten poikien kanssa äiti matkusti Savosta lapsiaan tapaamaan ja selvittämään perheen asioita. Matkan seurauksena oli Marja-Liisa. Sairasten ero jatkui tyttären syntymästä huolimatta, ja Marja-Liisa joutui sananmukaisesti kulun päälle pienestä asti; hänen äitinsä oli kiertokoulunopettaja ja hänen piti ammattinsa takia jättää lapsi usein vieraitten ihmisten hoitoon taloihin, joissa hän oli pitänyt koulua. Tultuaan oppikouluikään Marja-Liisan täytyi muuttaa isän ja veljien luo Nurmijärvelle, jossa isä Sairanen oli kansakoulun johtajaopettajana. Marja-Liisa Vartion vanhemmista ei elämäkerta anna erityisemmin hyvää kuvaa, äiti oli naiivi, mutta dominoiva, isä taas jyrkkäluonteinen saituri. Sen sijaan tytöllä oli hyvät suhteet veljiinsä, varsinkin nuorempaan, Kaukoon. Murrosikäinen Marja-Liisa uhmasi isäänsä yhä enemmän, mitä todistaa tytön siirtyminen lukioon Pieksämäelle, jossa hän asui sukulaisperheessä, jolle hänestä koitui päänvaivaa. Marja-Liisaa oli vaikea pitää aisoissa: hän oli koulutunneilla nenäkäs opettajia kohtaan ja usein hän pinnasi koulusta, koska hänestä oli tähdellisempää lukea kotona kirjoja, kirjoittaa päiväkirjaa ja kirjeitä tiuhaan tahtiin vaihtuville poikaystävilleen. Kauniilla ja eloisalla Marja-Liisalla oli jo lukioikäisenä sukupuolisuhteita, ja hän ehti kahdesti kihlautuakin. Pieksämäellä oli paljon sotilaita, ja sota-ajan nuorilla saattoi olla ikään kuin vimmainen halu elää. Lukioaikaan sijoittuu myös Marja-Liisan raskaana kokema Kauko-veljen kuoleminen rintamalla.
  Marja-Liisa Vartion kasvuolosuhteet olivat niin repaleiset, että hän koki saaneensa kodin vasta mentyään ensimmäisen kerran naimisiin 20-vuotiaana. Aviomies oli kymmenisen vuotta vanhempi, hiljattain eronnut taidegalleristi Valter Vartio, jolla oli peritty, 150-neliöinen asunto Töölössä. Marja-Liisa ei ollut mikään arka, maalta tullut opiskelijatyttö, vaan hän oli täynnä elämää ja hän oli päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Vaikka Suomessa oli vihdoin rauha, Helsingissä oli kaikesta puutetta, eritoten asuntopula oli huutava; ei siis ole ihme, että Marja-Liisa päätyi naimisiin, varsinkin kun mies jumaloi häntä, oli kiltti ja varsinkin, kun nuori rouva pääsi miehen mukana uimaan helsinkiläisiin taidepiireihin  hyvin nopeasti.
Miehet ihastuivat häneen ja naiset ystävystyivät hänen kanssaan; hän pukeutui aina tyylikkäästi ja sisusti kotinsa kauniisti; häntä ei voinut olla seurueessa huomaamatta, hän otti tilan itselleen hurmaavalla puheliaisuudellaan ja estottomuudellaan. Noin kymmenen vuotta kestäneen avioliittonsa aikana Marja-Liisa Vartio eteni päämäärätietoisesti urallaan; hän suoritti fil.kand. tukinnon taidehistoria pääaineenaan, matkusti yksin Italiassa ja Ranskassa ja julkaisi kaksi runokoelmaa, "Häät "ja "Seppele".
    Avioliitto alkoholisoituneen Valter Vartion kanssa päättyi, kun Vartio rakastui itseään seitsemän vuotta nuorempaan runoilijaan Paavo Haavikkoon. Kymmenen vuotta kestänyt rakkausavioliitto oli joka tavalla hedelmällinen; pariskunta sai kaksi lasta ja molemmat tukivat toisiaan  kirjailijan työssä. Vartiosta kehkeytyi modernin proosan uranuurtaja ja hän julkaisi nopeassa tahdissa novellikokoelman "Maan ja veden välillä" sekä roaanit "Se on sitten syksy", "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö" ja "Kaikki naiset näkevät unia". Vartio sai valtion palkinnon v.1958 ja hänen romaanejaan myytiin hyvin; Haavikon runot eivät olleet tuottoisia, mutta hän teki töitä isännöintitoimistossa ja osasi hoitaa perheen raha-asiat. Onnettomuudeksi nuoresta asti sairastelleen Vartion terveys heikkeni ja hän menehtyi kilpirauhastaudin hoitovirheen seurauksena v.1966.
  Tytär Johanna oli tuolloin 10-vuotias ja poika Heikki 6-vuotias. 
  Hänen romaaninsa "Hänen olivat linnut" julkaistiin postuumisti seuraavana vuonna.

   Helena Ruuskan elämäkerta Marja-Liisa Vartiosta on tuhti teos, 501-sivuinen. Runsas aineisto lienee vaikuttanut siihen, että materiaali on paisuttanut tekstiä liikaa ja asiapainotukset ovat joissakin kohdin odottamattomia tai toisarvoisia. Aineiston tuimempi seulominen olisi ollut tarpeen esimerkiksi siinä, että Ruuska käyttää noin 30 sivua Vartion lukioaikaisten miessuhteiden referointiin, paljon vähempikin olisi riittänyt lukijan huomaamaan, miten vauhdikas tyttö Vartio oli. Myös Vartioiden herttoniemeläisnaapureiden, tunnettujen taiteilijoiden asioista kertominen oli melkeinpä turhaa juoruilua, eikä se palvellut edes ajankuvauksena.
  Ruuskan kirja liikkuu lähinnä pintatasolla. Vaikka tieteellisissä julkaisuissa käytetty noottiapparaatti toimii moitteettomasti, teos ei silti ole tieteellinen. Referointia riittää runsaasti, samoin sitaatteja, mutta analyyttistä näkökulmaa elämäkerrassa ei ole. On ikävää, että esimerkiksi kiinnostava luku "Vartiolainen kerronta" jää vain puoleentoista sivuun, josta pitkä sitaatti vie kolmanneksen, samoin kiinnostusta herättävä luvun otsikko "Pelkistämisen taju" tuottaa pettymyksen, koska modernismin kannalta oleellinen tyylin hionta jää vain kolmisivuiseksi hipaisuksi. Olihan sentään kyse Vartion tekstistä, josta niin Haavikko kuin editori Tuomas Anhavakin leikkasivat liialliset tunnetilarönsyt pois ja tuloksena oli kirkasta, uudenlaista tyyliä. Edelleen Ruuska jättää varsin vähälle sen, mikä merkitys kuvataiteella oli Vartion tuotantoon. Olisi ollut aiheellista selvittää enemmän Cezannen maalausten osuutta Vartion teoksissa, olihan kyseinen taiteilija merkittävä muillekin modernisteille, muun muassa Bo Carpelanille ja Veijo Merelle, joka on kertonut saaneensa Cezannesta vaikutteita Göran Schildtin Cezanne-teoksen välityksellä. Meren sanoin: "Cezanne näyttää monta näkökulmaa samaan asiaan." Otaksun, että myös Vartio oli Cezanneensa tutustunut ja Schildtinsä lukenut.
  Ruuska pitäytyy Vartio-elämäkerrassaan niin puhdasoppisesti faktoissaan kuin hän kaiken aikaa pelkäisi pahinta mahdollista virhettä, touudenvastaisuutta. Turha sellaista on pelätä. Hannu Raittila pohtii juuri näitä seikkoja esseessään "Huijarisaarnaajat": "Lukijoiden on melkein mahdotonta uskoa, että kaikki kirjallisuus on fantasiakirjallisuutta... Kyseessä on sama savuverho, jonka suojassa varsinainen temppu tehdään. Nimittäin se temppu, että kirjailija saa kirjoittaa romaanin yhtä hyvin peikosta kuin omaa nimeään kantavasta henkilöstä ja aina se on samaa fiktiota."


  Koska Marja-Liisa Vartion verrattoman lahjakas kirjailijan elämä ja karismaattinen naisen elämä oli niin monivaiheinen, niin dramaattinen kuin traaginenkin, olisin mieluummin  lukenut hänestä fiktion keinoin kirjoitetun kirjan. Kirjoittajan eläytyvä, konventioita kunnioittamaton asenne ja aikatasojen näkeminen toisin järjestettynä olisi tuottanut todella kiinnostavan romaanin. Elämäkertaromaanin.