maanantai, 11. kesäkuu 2012

Helena Ruuska, Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu

   Marja-Liisa Vartio on kuulunut kotimaisen kirjallisuuden eturiviin niin kauan kuin muistan. Luin jo 1960-luvulla hänen romaanejaan kuten moni muukin ikäiseni. Vuosikymmenten mittaan hänen tuotantonsa on saanut mediassa lisää ulottuvuuksia radio- ja tv- sovituksina. Tv-esityksinä on nähty novelli Purjelaiva, romaanit Se on sitten kevät  ja Hänen olivat linnut. Vartiota pidetään klassikkona ja häntä on verrattu Maria Jotuniin, joka myös kuvasi naisia ja jolla oli myös omaäänisensä, iskevä ja lyhyt tyyli.
  Kriitikko ja tutkija Helena Ruuskaa Vartio on kiinnostanut väitöskirjaksi asti; kaksi vuotta sitten ilmestyi hänen tutkimuksensa "Arkeen pudonnut sibylla. Modernin naisen identiteetin rakentuminen Marja-Liisa Vartion romaanissa Kaikki naiset näkevät unia". Kirjoittajalla on ollut käytössään runsaasti elämäkertamateriaalia, julkaistujen päiväkirjojen (toim. Anna-Liisa Haavikko), Paavo Haavikon kirjoitamat muistelmat sekä kirjailijan pojan Heikki Haavikon hallussa oleva yksityisrarkisto.
  Vartion teoksista kiinnostunutta lukijaa elämäkerta palvelee tietyiltä osin hyvin, sillä nuorempi polvi tuskin tuntee v. 1966 kuolleen kirjailijan henkilöhistoriaa - vanhempi lukijakunta sitävastoin todennäköisesti muistaa, miten paljon Marja-Liisa Vartiosta kirjoitettiin lehdissä, varsinkin sen jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin toisen kirjailijan, Paavo Haavikon kanssa, ja kun tietoon tuli, että hän oli rouva Sylvi Kekkosen ystävä.  

   Marja-Liisa Sairanen syntyi v.1924 poikkeukselliseen tilanteeseen, ikään kuin lisäharmiksi vanhemmilleen, jotka olivat jo ehtineet erota. Isän asuessa Kemijärvellä 10- ja 11-vuotiaitten poikien kanssa äiti matkusti Savosta lapsiaan tapaamaan ja selvittämään perheen asioita. Matkan seurauksena oli Marja-Liisa. Sairasten ero jatkui tyttären syntymästä huolimatta, ja Marja-Liisa joutui sananmukaisesti kulun päälle pienestä asti; hänen äitinsä oli kiertokoulunopettaja ja hänen piti ammattinsa takia jättää lapsi usein vieraitten ihmisten hoitoon taloihin, joissa hän oli pitänyt koulua. Tultuaan oppikouluikään Marja-Liisan täytyi muuttaa isän ja veljien luo Nurmijärvelle, jossa isä Sairanen oli kansakoulun johtajaopettajana. Marja-Liisa Vartion vanhemmista ei elämäkerta anna erityisemmin hyvää kuvaa, äiti oli naiivi, mutta dominoiva, isä taas jyrkkäluonteinen saituri. Sen sijaan tytöllä oli hyvät suhteet veljiinsä, varsinkin nuorempaan, Kaukoon. Murrosikäinen Marja-Liisa uhmasi isäänsä yhä enemmän, mitä todistaa tytön siirtyminen lukioon Pieksämäelle, jossa hän asui sukulaisperheessä, jolle hänestä koitui päänvaivaa. Marja-Liisaa oli vaikea pitää aisoissa: hän oli koulutunneilla nenäkäs opettajia kohtaan ja usein hän pinnasi koulusta, koska hänestä oli tähdellisempää lukea kotona kirjoja, kirjoittaa päiväkirjaa ja kirjeitä tiuhaan tahtiin vaihtuville poikaystävilleen. Kauniilla ja eloisalla Marja-Liisalla oli jo lukioikäisenä sukupuolisuhteita, ja hän ehti kahdesti kihlautuakin. Pieksämäellä oli paljon sotilaita, ja sota-ajan nuorilla saattoi olla ikään kuin vimmainen halu elää. Lukioaikaan sijoittuu myös Marja-Liisan raskaana kokema Kauko-veljen kuoleminen rintamalla.
  Marja-Liisa Vartion kasvuolosuhteet olivat niin repaleiset, että hän koki saaneensa kodin vasta mentyään ensimmäisen kerran naimisiin 20-vuotiaana. Aviomies oli kymmenisen vuotta vanhempi, hiljattain eronnut taidegalleristi Valter Vartio, jolla oli peritty, 150-neliöinen asunto Töölössä. Marja-Liisa ei ollut mikään arka, maalta tullut opiskelijatyttö, vaan hän oli täynnä elämää ja hän oli päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Vaikka Suomessa oli vihdoin rauha, Helsingissä oli kaikesta puutetta, eritoten asuntopula oli huutava; ei siis ole ihme, että Marja-Liisa päätyi naimisiin, varsinkin kun mies jumaloi häntä, oli kiltti ja varsinkin, kun nuori rouva pääsi miehen mukana uimaan helsinkiläisiin taidepiireihin  hyvin nopeasti.
Miehet ihastuivat häneen ja naiset ystävystyivät hänen kanssaan; hän pukeutui aina tyylikkäästi ja sisusti kotinsa kauniisti; häntä ei voinut olla seurueessa huomaamatta, hän otti tilan itselleen hurmaavalla puheliaisuudellaan ja estottomuudellaan. Noin kymmenen vuotta kestäneen avioliittonsa aikana Marja-Liisa Vartio eteni päämäärätietoisesti urallaan; hän suoritti fil.kand. tukinnon taidehistoria pääaineenaan, matkusti yksin Italiassa ja Ranskassa ja julkaisi kaksi runokoelmaa, "Häät "ja "Seppele".
    Avioliitto alkoholisoituneen Valter Vartion kanssa päättyi, kun Vartio rakastui itseään seitsemän vuotta nuorempaan runoilijaan Paavo Haavikkoon. Kymmenen vuotta kestänyt rakkausavioliitto oli joka tavalla hedelmällinen; pariskunta sai kaksi lasta ja molemmat tukivat toisiaan  kirjailijan työssä. Vartiosta kehkeytyi modernin proosan uranuurtaja ja hän julkaisi nopeassa tahdissa novellikokoelman "Maan ja veden välillä" sekä roaanit "Se on sitten syksy", "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö" ja "Kaikki naiset näkevät unia". Vartio sai valtion palkinnon v.1958 ja hänen romaanejaan myytiin hyvin; Haavikon runot eivät olleet tuottoisia, mutta hän teki töitä isännöintitoimistossa ja osasi hoitaa perheen raha-asiat. Onnettomuudeksi nuoresta asti sairastelleen Vartion terveys heikkeni ja hän menehtyi kilpirauhastaudin hoitovirheen seurauksena v.1966.
  Tytär Johanna oli tuolloin 10-vuotias ja poika Heikki 6-vuotias. 
  Hänen romaaninsa "Hänen olivat linnut" julkaistiin postuumisti seuraavana vuonna.

   Helena Ruuskan elämäkerta Marja-Liisa Vartiosta on tuhti teos, 501-sivuinen. Runsas aineisto lienee vaikuttanut siihen, että materiaali on paisuttanut tekstiä liikaa ja asiapainotukset ovat joissakin kohdin odottamattomia tai toisarvoisia. Aineiston tuimempi seulominen olisi ollut tarpeen esimerkiksi siinä, että Ruuska käyttää noin 30 sivua Vartion lukioaikaisten miessuhteiden referointiin, paljon vähempikin olisi riittänyt lukijan huomaamaan, miten vauhdikas tyttö Vartio oli. Myös Vartioiden herttoniemeläisnaapureiden, tunnettujen taiteilijoiden asioista kertominen oli melkeinpä turhaa juoruilua, eikä se palvellut edes ajankuvauksena.
  Ruuskan kirja liikkuu lähinnä pintatasolla. Vaikka tieteellisissä julkaisuissa käytetty noottiapparaatti toimii moitteettomasti, teos ei silti ole tieteellinen. Referointia riittää runsaasti, samoin sitaatteja, mutta analyyttistä näkökulmaa elämäkerrassa ei ole. On ikävää, että esimerkiksi kiinnostava luku "Vartiolainen kerronta" jää vain puoleentoista sivuun, josta pitkä sitaatti vie kolmanneksen, samoin kiinnostusta herättävä luvun otsikko "Pelkistämisen taju" tuottaa pettymyksen, koska modernismin kannalta oleellinen tyylin hionta jää vain kolmisivuiseksi hipaisuksi. Olihan sentään kyse Vartion tekstistä, josta niin Haavikko kuin editori Tuomas Anhavakin leikkasivat liialliset tunnetilarönsyt pois ja tuloksena oli kirkasta, uudenlaista tyyliä. Edelleen Ruuska jättää varsin vähälle sen, mikä merkitys kuvataiteella oli Vartion tuotantoon. Olisi ollut aiheellista selvittää enemmän Cezannen maalausten osuutta Vartion teoksissa, olihan kyseinen taiteilija merkittävä muillekin modernisteille, muun muassa Bo Carpelanille ja Veijo Merelle, joka on kertonut saaneensa Cezannesta vaikutteita Göran Schildtin Cezanne-teoksen välityksellä. Meren sanoin: "Cezanne näyttää monta näkökulmaa samaan asiaan." Otaksun, että myös Vartio oli Cezanneensa tutustunut ja Schildtinsä lukenut.
  Ruuska pitäytyy Vartio-elämäkerrassaan niin puhdasoppisesti faktoissaan kuin hän kaiken aikaa pelkäisi pahinta mahdollista virhettä, touudenvastaisuutta. Turha sellaista on pelätä. Hannu Raittila pohtii juuri näitä seikkoja esseessään "Huijarisaarnaajat": "Lukijoiden on melkein mahdotonta uskoa, että kaikki kirjallisuus on fantasiakirjallisuutta... Kyseessä on sama savuverho, jonka suojassa varsinainen temppu tehdään. Nimittäin se temppu, että kirjailija saa kirjoittaa romaanin yhtä hyvin peikosta kuin omaa nimeään kantavasta henkilöstä ja aina se on samaa fiktiota."


  Koska Marja-Liisa Vartion verrattoman lahjakas kirjailijan elämä ja karismaattinen naisen elämä oli niin monivaiheinen, niin dramaattinen kuin traaginenkin, olisin mieluummin  lukenut hänestä fiktion keinoin kirjoitetun kirjan. Kirjoittajan eläytyvä, konventioita kunnioittamaton asenne ja aikatasojen näkeminen toisin järjestettynä olisi tuottanut todella kiinnostavan romaanin. Elämäkertaromaanin.

torstai, 19. huhtikuu 2012

KAUAKSI KOTOA, toimittaneet Anja Salokannel ja Kaija Valkonen (2)

 

   Muutoksen sukupolven edustajat kasvoivat suorittajaksi, koska he olivat lapsesta asti tottuneet siihen, että olemassaolon oikeutus lunastettiin kovalla työnteolla. Mutta monilla vanhemmilla oli myös toiveena, että lapsi pääsisi elämässä eteen päin helpommalla kuin itse oli päässyt. Sille tielle oli mahdollisuus nousta vain kouluttautumalla hyvään ammattiin. Saattoi käydä niinkin, että kansakoulunopettajan kannustavat sanat ratkaisivat lapsen oppikouluun pyrkimisen; vanhemmille ei ollut ehkä edes tullut mieleen, että heidän jälkeläisestään olisi opintielle. Mutta osa ikäluokista alkoi kuitenkin jakautua kansakoulun suorittajiin ja  niihin, jotka jatkoivat oppikoulun kautta opistoihin ja yliopistoihin. 

  Sotien jälkeen lapsensa oppikouluun lähettäneet vanhemmat tekivät merkittäviä taloudellisia uhrauksia koulutuksen eteen. Asutuskeskuksissa ja kaupungeissa asuneille oppikouluun siirtyminen sujui helpommin ja halvemmalla, sen sijaan syrjäkylien koululaisten vanhemmille oppikoulu aiheutti monenlaisia kustannuksia; lukukausimaksujen, kirjojen ja koulutarvikkeiden lisäksi piti maksaa linja-auto tai junamatkat, ja mikäli koulumatkoja ei voitu järjestää, piti vuokrata koulukortteeri koulun lähistöltä.

  Syrjäkyliltä moni lähti jo 11-vuotiaana kauaksi kotoa, asumaan viikoksi (6vrk) vieraiden ihmisten nurkkiin alivuokralaiseksi, jossa piti selviytyä kaikesta omin neuvoin. Oli huolehdittava itse vaatetuksesta niin sateella kuin pakkasellakin ja tultava viikko toimeen sillä ruualla mitä sai - kotoa saadut viikon eväät saattoivat loppua kesken ja koulun ruokalista oli luullakseni sama kaikissa kouluissa, velliä, puuroa, liha-tai hernekeittoa vuodesta toiseen. Koulutehtävistä piti huolehtia niin, ettei ensimmäisen  oppikouluvuoden jälkeen joutuisi palaamaa huonouden häpeä niskassa takaisin kansakouluun. Kun tähän vielä lisätään murrosiän tunnemyrskyt ja kouluvaikeudet - jonkin aineen oppiminen oli vaikeaa, joitakin opettajia piti pelätä tai luokkatovereissa oli kiusaajia. Herkälle ja vetätyvälle lapselle kouluajat ovat voineet olla niin rankkaa aikaa, että ne ovat joko pyyhkiytyneet mielestä kokonaan tai muistot ahdistavat aikuisikään asti. Lapsi ja nuori oppii helposti pitämään omana häpeänään avuttomuuttaan käytännön asioissa, sitä ettei loista älyllään tai sanavalmiudellaan tai poikkeaa muista ulkomuodollaan.

   En muista, että olisin juurikaan lukenut kirjoista kuvauksia suurten ikäluokkien koulukortteerinuorista, vaikka heitä on täytynyt olla runsaasti. Eräällä tavalla siis hyvään tarkoitukseen, lapsen auttamiseen parempaa elämää kohti, sisältyi paradoksi: kaukana kotoa koululaiselle saattoi jäädä ikuiset arvet itsetuntoon. Tämä näkökulma voisi olla kiinnostava uuden muisteluteoksen pohjaksi! Miten olisi otsikko "Kuivahtunutta sekaleipää, hikinen pusero ja märkiä villasukkia"?

   Jos oppikoululaisilla oli kestämistä kortteeriasumisessa, koitui myös pitkistä koulumatkoista jokapäiväinen koettelemus. Kun karstulalaista suomenkielen maisteri Maikki Peltolaa (s.- 53) ei kotoa haluttu vain 12-vuotiaana lähettää asumaan kirjonkylään, koulumatkasta syntyi kuitenkin kovin rasittava. "Kävelin joka päivä kahdeksan kilometriä ja istuin neljäkymmentä kilometriä tupakansavuisessa linja-autossa. Kyyjärven kirkonkyläläisten puheissa linja-autolla tulleet olivat syrjäkyläläisiä", hän muistelee. Samaa häpeää hän joutui sietämään heti tultuaan Helsinkiin opiskelemaan: " Samana syksynä olin jäädä sinisen bussin alle, joka ajoi kovaa vauhtia alas Simonkentältä. Kuljettaja huusi ikkunasta: "Saatanan lehmä!" Itkin sitä koko illan. Miksi? Oikeassa se kuski oli. Ei navetan haju lähde ihmisestä ikinä."   

   Kauaksi kotoa lähteneistä kahdestakymmenestä muistelijasta monelle - useat ovat nykyisin jo eläkeläisiä - työura on ollut silmiinpistävän tärkeä ja se selostetaan lähes kaikissa kertomuksissa hyvinkin tarkasti. Kaikki ovat myös perustaneet perheen, jotkut ovat eläneet pitkässä avioliitossa, jotkut ovat eronneet ja solmineet uuden liiton tai leskeytyneet.  Elämän varrelle on kertynyt rikkaita ja hienoja kokemuksia, mutta myös surua, sairautta, menetyksiä ja kuolemaa; erityisesti lasten kuolemat ovat koskettavaa luettavaa. Henkilökohtaisista ongelmistaan uskaltautuu puhumaan vain harva, mikä on ymmärrettävää. Tämän sukupolven ihmiset, jotka eivät ole oppineet nuorenakaan tekemään itsestään liian isoa numeroa, eivät ole eläkeiässäkään valmiita tyrkyttämään julkisuuteen intiimejä asioitaan, monet eivät kuvaile perhe-elämäänsä sen enempää kuin mainitsemalla lasten lukumäärän, mutta on heitäkin, jotka kertovat tarkoin esimerkiksi lasten syntymät. Nykyään niin muotiin tulleista suurista kirkkohäistä ei kerro kukaan.

   Jotkut muistelijat ovat halunneet rakentaa loma-asuntonsa vanhoihin lapsuusmaisemiin ja on heitäkin, jotka tuntevat kotitienoilla käydessään haikeutta:" Nyt ei ole estettä tähtiä katsoessa, ei puuta, mihin nojata, ei marjamaita, ei tuttuja polkuja. On vain kaikkialla leviävää aurattua, nurin käännettyä metsänpohjaa, risu- ja kantokasoja." (Maikki Peltola). Rovaniemeläisen lapsuuden ja nuoruuden viettänyt kirjailija Pirkko Aitoaho on ollut onnekas, sillä hän on löytänyt miehensä kanssa Vaasan seudulta perheen asunnoksi 150 vuotta vanhan maalaistalon, jossa voi eläytyä samaan tunnelmaan kuin oli ollut rakkaan tädin talossa Rauhalassa vuosikymmenet: "Me istuimme valkoisessa kamarissa ja lauloimme. Írja-täti tai Erkki-setä polki harmonia, ja me osasimme kaikki Suomen kesään kuuluvat laulut ulkoa ja moniäänisesti."

   Muistelijoista sykähdyttävimmän ja samalla suurta myötätuntoa herättävän tilinteon eletystä elämästään antaa Pihtiputaalla lapsuutensa kasvanut suomen kielen lehtori Raija Lehtinen (s.-46). Ahkera, velvollisuudentuntoinen ja perheensä eteen paljon uurastanut nainen kirjoittaa: "Näin yksinäinen en ole koskaan ollut. Hylättyys tappaa, vie elämänhalun ja ilon. Saan kiittää tuttavien lisäksi kirurgeja ja muita lääkäreitä, että olen elossa. Ystävät, sukulaiset ja kollegat vähenevät yksi toisensa perään."

  Saman sukupolven elämää eläneenä en voi muuta kuin toivoa valoa ja voimia kaikille Kauaksi kotoa - teoksen tekijöille ja kiittää varsin kiinnostavasta kirjasta.

 

keskiviikko, 18. huhtikuu 2012

KAUAKSI KOTOA, toimittaneet Anja Salokannel ja Kaija Valkonen ( 1 )

 

   Sotaan liittyvää kirjallisuutta ilmestyy edelleen, mutta kirjoittajat ovat naisistuneet, on sitten kyse tutkimus- tai muistelukirjallisuudesta tai romaaneista. Päähenkilöiksi ovat päässeet viimeinkin ne ihmiset, jotka ovat olleet aiemmin näkymättömissä, vaikka he ovat omalta osaltaan olleet sota-ajassa mukana. On kirjoitettu kotirintaman naisista ja lapsista, keskiössä maatilojen emännät, työvelvolliset nuoret naiset, sotalesket, sodassa vaurioituneitten isien lapset, sotalapset Ruotsissa ja sotaorvot.

   Anja Salokannel  ja Kaija Valkonen ovat toimittaneet teoksen "Kauaksi kotoa, muutoksen sukupolvi kertoo", jossa äänen on saanut kaksikymmentä suuriin ikäluokkiin kuulunutta muistelijaa, jotka ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa sodan varjossa. Heitä on kutsuttu viimeiseksi yhtenäiskulttuurin sukupolveksi, joka tuli edustamaan myös muutoksen sukupolvea ja elämään suuren suomalaisen rakennemuutoksen virrassa. He ovat niitä, jotka saivat enemmän koulutusta kuin kansakoulun ja jotka valmistuivat ammatteihin, joiden vuoksi he asettuivat asumaan kasvukeskuksiin ja kaupunkeihin, ja keskiluokkaistuivat. Kirjan kertojat kuuluvat menestyviin ja selviytyjiin, joiden tukena on ollut paitsi hyvä koulutus myös vankka tahto pyrkiä elämässä ja uralla eteen päin. Uralla etenemistä ei tosin saavutettu suinkaan helpolla, vaan tavoitteitten toteuttaminen vaati paljon työtä ja myös tiettyä pelottomuutta. Tinkimätön työn tekemisen eetos periytyi omilta vanhemmilta, joista valtaosa oli elättänyt perheensä ruumiillisella työllä maaseudulla. Vain muutama kirjan kertoja on kotoisin virkamiesperheestä, ja helsinkiläissyntyisiä on vain kaksi. Kertojien ammatit ovat professori, vuorineuvos, lääkäri, tiedottajia, toimittajia, mainosmies, kustannusjohtaja, toimitusjohtajia, kielentutkijoita, kirjanpitoyrittäjä, terveydenhoitaja, bisnesmies-muusikko, näyttelijä, museonjohtaja, kuvataiteilija, kirjailija. Vanhin kertojista on syntynyt v.1935, nuorin 1953.

   Kauaksi kotoa -teos kiinnostaa siksi, etten malta olla vertaamatta omaa tarinaani kirjan muistelijoiden tarinoihin, joissa on paljon samankaltaisuutta. Olen syntynyt v. 1944 Pöytyällä, jäänyt kuukauden vanhana sotaorvoksi ja kasvanut ensimmäiset seitsemän ikävuottani suurperheessä äidin kotitilalla, koulun aloitettuani Aurassa ensin äidin kanssa kaksin ja sittemmin äidin uudelleen avioiduttua nelisin isäpuolen ja tämän äidin kanssa. Tein äidinkielen ja historian opettajan töitä 26 vuotta, sen jälkeen olen kirjoittanut romaaneja. Edustan siis myös muutoksen sukupolvea, joskaan kauaksi kotoa en ole joutunut, vaan koko elämiseni piiri on rajoittunut Turun seudulle.        Eniten Kauaksi kotoa -kirjassa minua kiehtoivat ja kiinnostivat kertojien lapsuus- ja nuoruuskuvaukset.

   Nykyaikaan verrattuna vaikuttavat liki kohtuuttomilta ne vaatimukset, joista lasten katsottiin suoriutuvan. Itsestään selvää oli, että lapset tottelivat, kun vanhemmat määräsivät heidät pelto-ja metsätöihin, auttamaan navetta-askareissa tai hoitamaan pienempiä lapsia. Suomen Kustannusyhdistyksen toiminnanjohtaja Veikko Sonninen (s-49) muistelee: "Koulupäivät matkoineen kävivät voimille. Kymmenen korvilla komennettiin koulun jälkeen vielä talon töihin. Rahasta oli pulaa ja lisätuloja yritettiin hankkia myymällä metsää. Ilmarin (isä) mielestä kymmenvuotias jaksoi hyvin parkata pölliä. Ei muuta kuin vuolurauta kouraan ja pölliä parkkuupukille, ettei poika opi laiskaksi." Koko perheellä oli asutustilalla rankkaa, sairas isä oli vajaatyökykyinen ja valtion laina piti maksaa takaisin.

   On huomattava, että tuolloin vanhempien tahto oli laki, lasten omia tarpeita ei yksinkertaisesti nähty. Ruumiillinen kuritus ei ollut harvinaista, saati että se olisi ollut lainvastaista. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu vaaditun liikaa, kun lasten oletettiin selviytyvän omin päin vaikeissa ja vaativissakin asioissa. Yhtä suuret silmät kakaralla on päässä kun on ollu mullakin, muistan kuulleeni jonkun aikuisen sanovan omasta lapsenkasvatuksestaan.

  Edellisestä esimerkkinä lainaan kahta kertojaa; toinen on kotoisin Helsingistä, toinen Pohjanmaalta.

   Taidemuseo Kiasman johtaja Tuula Karjalainen (s. -42) muistelee, kuinka hänen piti itse suoriutua päivähoidostaan Kallion kulmilla. "Vanhempieni avioliitto oli täynnä draamaa ja vaikka olin ainoa lapsi, heiltä ei juuri riittänyt energiaa minulle. Sain olla rauhassa... Liikuimme lapsilaumassa ilman aikuista vartijaa. Vanhemmat kävivät töissä ja yrittivät pitää meidät leivässä. Oli opittava selviytymään itse ja varomaan arvaamattomia ja usein väkivaltaisia sodan vammauttamia. Elämä oli upeata, vapaata ja jännittävää... Hyvä oli, ettei minua lapsena hoidettu ja hyysätty liikaa. Opin itsepäiseksi, selviytymään omin neuvoin."

  Omin neuvoin selviytyminen liittyy myös minun kokemuksiini 7-11-vuotiaana, siis edellistä kertojaa muutaman vuoden vanhempana ja maaseudun rauhassa. Asuimme äidin ostamassa torpassa aivan maantien vieressä. Äiti (s.-23) joutui käymään tekstiilitehtaassa töissä Turussa asti; hän lähti junalle ennen aamukuutta ja palasi iltakuuden aikoihin. Olin päivästä yksin itsestäni vastuussa noin seitsemän tuntia. Hoidin itseni aamuisin lähellä olevaan kouluun, palasin iltapäivällä kotiin läksyjä tekemään; talvisin oli koleaa, kun en saanut tehdä tulta hellaan. Iltapäivätunnit vietin miten milloinkin, enimmäkseen leikin kaverieni kanssa. Vaikka kylä oli pieni eikä ihmisiä yleensä tarvinnut pelätä, en voi mitenkään sanoa nauttineeni jännittävästä vapaudesta, päinvastoin tunsin usein turvattomuutta. Olin hyvin pienikokoinen ja fyysisesti arka - onneksi sosiaalisuuteni auttoi minua jotenkuten selviytymään. Upeaa noina vuosina oli vain se, että sain lomat ja kesät viettää lapsuudenkodissani sukulaisten luona, ennen muuta serkkutyttöjeni kanssa. 

   Kirjan eloisimpiin ja rehevimpiin kertojiin kuuluu kurikkalaissyntyinen liikemies ja muusikko Mauno Kentta (s.-38), jonka tarinan haluan ottaa esille verraten laajasti. Hän kertoo alkajaisiksi lapsuutensa kovasta koettelemuksesta, vaikeasta ihottumasta, joka oli vähällä eristää hänet elämään peräkamarissa poissa muitten silmistä ja mikä pahinta, alakouluun pääsy uhkasi jäädä sillensä. Tauti oli vienyt häneltä tukan päästä, ripset silmistä, nahan kainaloista ja taipeista ; märkivien, pahanhajuisten rakkuloiden pelättiin olevan tarttuviaa sorttia. "... serkut suunnittelivat minusta ravunsyöttiä." Maunon pelastukseksi koitui kuitenkin taloon asutettu evakkomummo, joka kovin huolestui pojan sairaudesta ja alkoi toimittaa häntä vietäväksi hoitoon Lapualle kuuluisan Fossin Sannan luo. Ensin Maunon äiti kauhistui: linja-autopiletit Lapualle ja takaisin sekä hoitotaksa, kaksi pulloa Koskenkorvaa, maksoivat paljon rahaa. Kuitenkin 7-vuotias Mauno lähetettiin matkaan kasseineen - yksin, luonnollisesti. "Äiti pyysi linja-autonkuljettajaa ohjaamaan minut Seinäjoella Lapuan linja-autoon ja sanomaan kuljettajalle, että olen menossa noitiin." Perillä noita löytyi ja tämä hoiteli pojan päänahkaa kynttilän tulella ja jollakin nesteellä. Kotihoito-ohjekin tuli: "...toista lientä suuhun ja toista kipeetten paikkojen voitelemisehen." "Karjalan mummo huolehti lääkityksestä ja kehui ylisevuotavasti paranemistani. Sellainen puhe oli Mietaan kylässä uutta. Puhui vaikka ei ollut asiaakaan."

   Mauno Kentta sivuaa tarinassaan myös isien poissaoloa. Hänkin on varttunut suurperheessä, jonka keskushenkilö oli isoäiti. Maunon äiti ja täti olivat viikot naapuripitäjässä kankureina. Lapsia oli viisi serkusta kasvamassa yhdessä eikä kenelläkään ollut isää. Maunon vanhemmat olivat jo eronneet ja toisen serkun isästä vaiettiin kokonaan ja muiden serkkujen isän oli vienyt sota.

   Meidänlaisemme, jotka emme isää edes muistaneet, emme osanneet isää suoranaisesti kaivata, mutta jonkinlainen erilaisuuden kokemus mielesämme useimmilla on luullakseni ollut. Omalla kohdallani isän ikävä iski voimalla vasta vuosikymmenien päästä, kun aloin selvittää isäni katoamista Syvärillä juhannuksena 1944.

   Tunnepuheen puute lasten ja vanhempien välillä näyttäytyy monissa kertomuksissa. Mahdollisesti keskustelukulttuureissa on selviä eroja läntisessä ja itäisessä Suomessa. Lännessä turhanpuhumista on aina kartettu, mikä näkyi edellä Mauno Kentan kertomuksessa. Myös lapualaissyntyinen kuvataiteilija Antti Ojala (s. -35) muistelee, että sota-aikana evakkojen ilmestyminen paikkakunnalle toi mukanaan iloa ja eloa uudella tavalla.

  Kirjoittajista vain kirjanpitoyrittäjä Terttu Niekka (s.-49) kertoo avoimesti rakastaneensa huolehtivaa ja valoisaa evakkotaustaista äitiään, joka tilapäistöiden turvin kasvatti Urjalassa kaksi tytärtään, joista nuorempi, kertoja, oli syntynyt hiukan jälkeen isänsä kuoleman. Hän kirjoittaa: "Vai orpo? Olihan minulla äiti. Olin vapaa, paljon vapaampi kuin naapurien lapset, joiden piti mennä syömään, juomaan, nukkumaan, ulos, ylös, alas, heti kohta päiväunille. Ja ne isät, sodassa hulluiksi tulleet isät! Mykät, kiroilevat, humalapäissään riehuvat, lapsia hakkaavat ja itsensä putkaan hirttävät!"   

  Työhön opetetuista lapsista kasvoi työteliäitä aikuisia.

keskiviikko, 7. maaliskuu 2012

EEVA-KAARINA ARONEN, KALLORUMPU

  "...on mainittava eräs lahjakkuuden laji, joka minulla on aina ollut. Pystyn palauttamaan näkemäni mieleen pikkutarkasti ja toistamaan kuulemani kutakuinkin sanalleen. Olen kävelevä kamera ja hengittävä nauhuri."

  Eeva- Kaarina Arosen romaanin Kallorumpu minäkertoja Dima selvittää lahjakkuutensa erityispiirteen, jonka avulla hän on toteuttanut vuosikymmenien elämäntyönsä,  ELÄMÄ MARSALKKA MANNERHEIMIN KODISSA-elokuvan. Marsalkan koti on ollut kauan sitten hänen elämänsa paras paikka, väliaikainen turva, kauneus ja fantasian lähde. Romaanin kehyskertomus syntyy elokuvan esittämisestä yleisölle syrjäisessä, entisessä teollisuushallissa. Kelaa vaihdettaessa Dima kertoo elokuvan vaiheista, henkilöistä ja tapahtumista.

    Romaanin tarina sijoittuu 68-vuotiaan Mannerheimin kotiin Helsingin Kaivopuistossa, Kalliolinnantie 14:ssä. Ajallisesti romaanin keskeiset tapahtumat rajautuvat vuorokauteen 15.11.1935. Se on ollut Diman elämän taitekohta; marsalkka Mannerheimin elämässä kyseinen aika on vain päivä muiden joukossa. Mannerheim syö aamiaista, nauttii lounaan muutaman kenraalin kanssa, käy asioimassa kaupungilla ja viettää kotonaan illallisia, jossa on kutsuttuna maan poliittis-taloudellis-taiteellista eliittiä, Mannerheimin keski-ikäinen tytär Sophie sekä laulajatar Aulikki Rautawaara, joka esiintymisen lisäksi flirttailee isännän kanssa, samoin kuin salaperäinen, androgyyni neiti Francesca.

   Vanhat kuvat kyseisistä illallisista ovat Diman elokuvan materiaalia, jota hän on pitkän elämänsä aika kerännyt pala palalta. Hän on piirtänyt väriliiduilla henkilöitä, kolunnut kuva-arkistoja ja tutkinut vanhoja lehtiä. Vanhoilla päivillään hän on yllättäen törmännyt laulajatar Rautawaaraan, kun hän on sattunut avaamaan vanhukselle oven. Rautawaara on tunnistanut Diman, kutsuu tämän kotiinsa ja kertoo huomanneensa tämän silloin kauan sitten Mannerheimin illallisilla; hän oli nähnyt Diman silmät ovenraosta, saranapuolelta. Hän kertoo huomanneensa, ettei Diman kohtelu ollut oikeudenmukaista, mutta että häntä oli jäänyt vaivaamaan se, ettei hän ollut puuttunut asiaan mitenkään. Laulajattareen luomansa tuttavuuden ja joidenkin haastattelutuokioiden ansiosta Dima on saanut Mannerheimien elämästä lisätietoja elokuvaansa varten. 

  Lopulta Dima on tohtinut etsiä elokuvaansa kaksi elävää näyttelijää, jotka esittävät hänen mielestään kahta filmin kohokohtaa, joissa ovat läsnä Mannerheim, Sophie ja Dima (näkymättömissä). Hän on löytänyt ikääntyneen näyttelijän joka on näytellyt työkseen Mannerheimia näytösillallisilla. Sophien osaan Dima on pestannut tuhannella eurolla Katjan, venäläisen katusoittajatytön, jonka hän oli huomannut soittamassa Bachia Stockmanin edessä. "Katjassa oli samaa rappiota ja surua, ja laiminlyödyn lapsen arkuutta ja uhmaa. Sitä oli myös Sophiessa, vain kätketympänä."

   Romaani saa Diman kertomana laajempia ulottuvuuksia, päivämäärä 15.11.1935 venyy ajallisesti taakse- ja eteenpäin. Hän antaa eri henkilöiden kertoa omasta näkökulmastaan Mannerheimin elämään liittyviä tapahtumia, milloin Sophien, milloin taloudenhoitaja neiti Haglindin, milloin keittäjä rouva Lehtisen, jopa kamaripalvelija Köpfin suulla - marsalkka itse sen sijaan ei  kuulu kertojien joukkoon. Kerrotuksi tulee muun muassa Mannerheimin fyysisesti vaativa vakoilu- ja tutkimusmatka tsaarin kenraalina Kiinan rajalle v.1907,mistä on muistona kodin huoneissa ja seinillä Dimaa suuresti kiehtova esineistö - niiden joukossa kiinnostava kallorumpu, jonka Dima varastaa omaan käyttötarkoitukseensa kuten hän on muutakin aineistoaan pihistänyt. Kovasta ja katkerasta vuodesta 1918 muistuttaa Esterin, mielisairaan naisen, entisen punaorvon kohtalo; tämä on ollut päivittäin tuomassa marskille orvokkeja, mutta rouva Haglindilla on ollut tapana saada Esteri huomaamattomaksi (ettei hän osuisi isännän silmiin)antamalla hänelle ruokaa. Mutta 15.11.1935 Esterin kohtalo sinetöityy lopullisesti, kuten käy samana vuorokautena romaanin eräälle toiselle naiselle, Inessalle. Inessa ja hänen seurassaan kulkenut henkilö ovat kamaripalvelija Köpfin vieraita, jotka saavat toisinaan yöpyä talon alakerran yhdessä huoneessa - tosin Köpf on aina äärimmäisen vaivautunut vierailuista, Inessalla kun on taipumus aiheuttaa saapumisellaan talossa suurta epäjärjestystä.  

   Romaania lukiessani hämmennyin alkuun Diman arvoituksellisuudesta. Hän liikkuu kuin leijuen kaikkialla talossa, mutta häntä ei ikään kuin ole olemassa muiden henkilöiden silmissä. Öisin hänellä on ollut tapana intoutua fantasioimaan talon keskikerroksen huoneissa aasialaisen esineistön lumoamana. Päivisin hän on tarkkaillut piilopaikoistaan talon arkista elämää, hän näkee ja kuulee kaiken, mutta kukaan ei ole näkevinään häntä, kukaan ei puhu hänelle, saati että hän keskustelisi jonkun kanssa. Ilmeisen vähän häneen reagoi salzburgilainen kamaripalvelija Hans Köpfer, joka sen ajan, minkä hän jumaloimansa herran palvelemiselta ehtii, viettää peilin edessä ihailemassa omaa kauneuttaan (ja peläten sen rapistumista) - naisista hän ei piittaa.

   Talossa on kuitenkin juuri tänä päivänä vierailemassa yksi ihminen, joka huomaa Diman. Hän on Sophie. Kun Dima hiiviskelee yläkerran aulassa, hän kauhistuu, kun hän kuulee neiti Sophien puhuttelevan itseään venäjäksi: "Näen sinut. Tule sisään. Minun kukushkani. Käköseni, luuletko olevasi näkymätön?" Sophie pyytää Diman viereensä vuoteelle ja rupeaa puhumaan elämästään, vanhemmistaan ja sisarestaan kokonaisen tunnin ajan. Hän kertoo, miten hän jännittää aina isäänsä ja pelkää tämän nöyryyttävän hiljaista katsetta, joka on sama kuin tämän katse on silloin, kun hän on tyytymätön aamiaiskananmunan kypsyyteen. "Katsetta on turha yrittää tulkita minkäänlaiseksi, sillä jo sen ilmeeettömyys on huutomerkki..." Dimasta kiltin kuuntelijan saanut, humaltunut Sophie pyytää Dimaa keskemmälle isoon vuoteeseen: "Älä säpsähdä. Kastan nimettömäni sherrylasiin, kas noin, ja nostan sormen huulillesi. Maalaan ne nektarilla - haluatko nuolaista?"

   Diman elämään Sophie jättää lähtemättömän vaikutuksen.

     Eeva-Kaarina Arosella on taito viekoitella lukija kiinnostumaan ja kyky ruokkia hänen uteliaisuuttaan koko romaanin ajan.Hän peittää ja paljastaa henkilöiden välisiä yhteyksiä ja ikään kuin sotkee jälkiä. Kaikki selviää kuitenkin kuten trillerissä ainakin, mutta kirjailijan kyydissä on välillä pysähdyttävä ja huomattava, mitä hän perimmältään ajaa takaa.

   Romaanin henkilöille (niin talon asukkaille kuin vieraillekin) on yhteistä se, että he tuntevat marskia kohtaan ihailua, palvontaa ja kaipuuta. Tunnettua on, että monilla ihmisillä on tarve nauttia suurmiehen läheisyydessä tämä säteilystä, pieni huomio häneltä saattaa riittää elämän ajaksi. Dimalla on kaipuuseensa oma, erityinen syynsä. Hän kadehtii tuskaisesti nähdessään piilostaan, miten jotkut harvat henkilöt pääsevät vuokralaisen kanssa (kuten hän mielessään marskia nimittää) jonkinlaiseen läheisyyteen. Heitä ovat aatelisherra, varakas Henrik Ramsay, joka vaikuttaa niin sympaattiselta illallisvieraalta, että Dima unelmoi hetken kaveruudesta yhdessä hänen ja vuokralaisen välillä; Ramsay on ainoa, jolla on lupa sinutella marskia. Toinen henkilö on rouva Lehtinen, luonteva, verevä ja ammattitaitonsa arvosta tietoinen keittäjä, jolle Mannerheim suo keittiössä silloin tällöin pienet keskusteluhetket, koska heillä on yhteinen intohimo, ruoka.     

  Sophie kaipaa isältään päivän mittaan edes pientä hetkeä, jolloin hän voisi kertoa, miksi hän on tullut isää tapaamaan Pariisista. Asia koskisi sairasta mamaa, rahahuolia ja erästä kysymystä, joka on vaivannut Sophieta aina. Mannerheimilla on tyttärelleen aikaa vasta myöhään illallisten jälkeen. Tämän kohtauksen Dima näkee samettiverhon takaa. Hän katsoo "vuokralaista" joka istuu suuressa nojatuolissa polvi toisen päällä ja tämän tytärtä. "Harmaa pahvinaamio oli kasvoilta poissa. Hän katseli ystävällisesti homssuista tytärtään, mutta epäilin, huomasiko tytär sitä. Hän oli pakahtumaisillaan siitä, mitä halusi puhua isälleen. Puristin samettiverhoa nyrkissäni ja odotin. - Isä, älkää pahastuko, mutta teillä on niin harvoin aikaa jutella kanssani."

   Diman elokuvassa Mannerheimin repliikki samasta tilanteesta on fiktiota: "Kyllä, minä olen sinun isäsi, ja sinä olet minun rakas tyttäreni." Dima on keksinyt juuri nämä sanat ääneen sanotuiksi, sillä koko ikänsä hän odottanut kuulevansa oman isänsä suusta: Sinä olet minun rakas poikani.

   Romaanin päähenkilöt ovat Dima ja Sophie, ja vasta heidän kauttaan Carl Gustaf Mannerheim, lapsena.Heitä kolmea yhdistää lapsuuden tragedia, kaikkien vanhemmat ovat olleet keskenään toistensa kanssa onnettomia ja eron jälkeen lapsille on jäänyt kohtaloksi elää välinpitämättömän, etäisen isän ja psyykkisesti epävakaan äidin lapsena.

   Arosen valitsema romaanin miljöö, sisätila, on oivallinen ratkaisu; kodin seinät kätkevät sisälleen raastavia salaisuuksia. Kirjailija on yhdistänyt henkilövalikoimallaan kiinnostavasti ylhäistä ja alhaista, kaikkivoipaa ja avutonta, suurista suurinta ja kaikkein vähäpätöisintä, aikuisia ja lasta. Romaanin perusajatus on ikiaikainen ja yleisinhimillinen: tarve tulla nähdyksi.

   Lujarakenteinen romaani Kallorumpu on kielellisesti komeaa luettavaa. Se on kerta kaikkiaan vaikuttava lukuelämys.

 

     

 

 

perjantai, 23. joulukuu 2011

Janica Brander, Lihakuu

 Novellit jäävät usein turhan vähälle huomiolle. Monisatasivuisiin romaaneihin verrattuna kokoelmat ovat ohuita, vaatimattoman oloisia kirjoja, jotka harvoin joulun alla loistavat nelivärikuvina kustantajan kokosivumainoksissa. Syynä tähän on markkinoiden mahti: novellit eivät myy. Sen tietää jokainen prosaisti, joka on sivumennen kysäissyt kustantajalta, voisiko hänen seuraava kirjansa olla novellikokoelma. Lyhytproosan huomiosta kilpailevat  myös tunnettujen kirjailijoiden julkaisut, jotka on koottu näiden lehtikolumneista, joten novellistin seinäruusun kohtalo ei ole harvinaista. Jos siis iso kustannustalo julkaisee esikoisnovellikokoelman, lukija voi luottaa siihen, että kirja on hyvä, sillä sen kustannuskynnys on ollut korkea, ja editorilla on ollut tavallista tiheämpi seula.

  Esikoiskirjailija Janica Branderilla on mitä tarjota. Hänellä on erityinen näkemys ihmiselämästä ja omaääninen kieli; molempia kykyjä tarvitaan onnistuneen novellikokoelman kirjoittamiseen. Hänen kokoelmansa kymmenessä novellisssa henkilöt ovat heitä, jotka jäävät huomaamattomiksi, joiden ohi kuljetaan ja joita ei katsota kohti, mutta joiden vain on elettävä elämäänsä ikuisessa katveessa. He ovat usein eri tavoin syrjäytyneitä, psyykkisesti sairaita tai sukupuolisesti poikkeavia. Novellissa Kotiinpaluu minä-kertoja, muiden Säpsyksi kutsuma nuori mies kertoo elämästään. Jo novellin avauslause selittää hänestä oleellisen:"Sikke ei koskaan tuntunut äidiltä. Se oli vain Sikke." Hänen annetaan kokeilla siviilielämää, ja hän muuttaa hoitokodista äitinsä luo ja ryhtyy auttamaan tätä kierrätystavaran myymälässä. Kovapintaiseen äitiinsä hän ei saa henkistä yhteyttä, mutta hän oppii toimimaan asiakkaiden kanssa. Elämä myymälän ulkopuolella on kuitenkin kovaa. Ihastuminen hurmaavaan Kellyyn päättyy katkerasti, kun hän joutuu näkemään Kellyn toisen miehen alla kellarivarastossa. Hän ei selviä pettymyksestään muutoin kuin muuttamalla takaisin tuttuun laitokseen, Kämmeneen, joka tuntuu enemmän kodilta kuin äidin huusholli, jossa vieraili outoa väkeä.

  Lapset Brander näkee sijaiskärsijän asemassa; he eivät saavuta aikuisten todellista huomiota, sen paremmin kuin kosketustakaan, he joutuvat olemaan pelkojensa kanssa yksin ja turvattomina. Niminovellissa pieni poika ahdistuu perheensä takia, koska isä on työtön ja äiti on onneton:

      "Taivaalla roikkui painava kuu, mutta tähtiä ei näkynyt.

        Kuu oli syönyt ne kaikki, ahne ja paha Lihakuu.

       Tiesin ettei äiti ollut tahallaan väsynyt ja isä pahalla tuulella."

  Brander liikkuu sulavasti eri miljöissä, novelleissa ollaan milloin isommassa tai pienemmässä kaupungissa, maalla, pohjoisissa karuissa maisemissa, ja novellien tapahtumat sijoittuvat niin nykyaikaan kuin menneille vuosikymmenillekin.

   Janica Brander on vasta 28-vuotias, mutta hän on ehtinyt opiskella maisteriksi ja tehdä toimittajan töitä, ja sen lisäksi kyennyt kirjoittamaan nämä novellit, jotka ovat taiten hiottuja ja kertovat juuri siitä, mistä prosaistin pitää kirjoittaa: hänen on tehtävä näkyväksi se, mitä ei nähdä.

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Kirjailija Tuula Levon blogi
    (kuva:Petri Artturi Asikainen)
     Kirjoitan blogissani mielipiteitä ja ajatuksia lähinnä kotimaisesta proosasta. Kirjallisuutta ja historiaa käsittelevät tietokirjat, lehtiartikkelit ja radio- ja tv-ohjelmat kuuluvat myös blogini aiheisiin.
     Olen julkaissut Otavan kustantamana romaanit
    Neiti Soldan 2000
    Kaksi nuoruutta 2001
    Hyppytunti 2004
    Tuulenajama 2009
      Ennen kirjailijan työtä olin äidinkielen, historian ja yhteiskuntaopin lehtorina (1970-1995) Turun seudulla.
     

  • Tagipilvi