Pidän kanadalaisen Alice Munron (s.1931) novelleista. Kevyttä luettavaa Munro ei tarjoile, päinvastoin. Hän ei päästä lukijaa helpolla, sillä hänen novelleittensa henkilöille tapahtuu enemmän tai vähemmän rankkoja asioita. Heidän elämäänsä ei ole kuitenkaan vaikeaa samaistua, sillä kirjailijan henkilögalleriansa on sosiaalisesti verrattoman laaja, miljöönä on maaseutu tai pikkukaupunki ja keskiössä ovat usein naiset, hyvin nuoret ihmiset tai lapset. He elävät arkista elämäänsä näennäisen tasaisesti, mutta fasadin takana kamppaillaan elämän ja kuoleman kysymyksissä, yritetään kestää päivästä toiseen väkivallan uhkaa, petetään ja tullaan petetyiksi, toimitaan oudosti, kärsitään. Munron henkilöt kärsivät usein mielen tai ruumiin sairauksista, vanhuuden hauraudesta ja lapsuuden traumoista. Novellit kasvavat laajoiksi, sillä Munro kuljettaa henkilönsä eri aikatasojen läpi. Kirjailija ei aiheittensa karuudesta huolimatta mässäile väkivallalla, vaan hänen tapansa kirjoittaa on kuin suoraan ohjeista, joita Anton Tshehov antoi näytelmiensä esittäjille: mitä traagisempi kohtaus, sitä vähemmän eleitä, ääntä tai liikettä. Munron kerronta on näennäisesti viileää ja kirurgintarkkaa.

   Hyllyssäni on Munron kolme laajaa novellikokoelmaa "Viha, ystävyys, rakkaus", "Karkulainen" ja "Liian paljon onnea". Viimeksimainitusta kokoelmasta on jäänyt novelli Lasten leikkiä erityisesti askarruttamaan mieltäni. Sen ydinajatuksena on viha, miten se syntyy, mitä se saa aikaan, miten pitkälle se voi elää ihmisen sisuksissa.

   Novellin alussa minä-kertoja Marlene on 7-vuotias opettajaperheen ainokainen. Perheen seinänaapuriksi ilmestyy Verna, Marlenen ikätoveri. Marlene alkaa välittömästi inhota Vernaa, sillä tämä on heikkolahjainen, kummallisen näköinen ja mikä pahinta, hän takertuu aina tilaisuuden tullen Marlenen seuraan, vaikka hän yrittää kaikin keinoin välttää tätä. Marlenen äiti toruu tytärtään siitä, että hän kohtelee itseään heikompaa rumasti. Hemmoteltu ja uhmakas Marlene pitää moitetta äitinsä tekopyhyytenä.

  Vuotta myöhemmin Marlene tutustuu kesäleirillä Charleneen. Tytöistä tulee erottamattomat ja he nauttivat siitä, että heillä sattuu olemaan samanlainen aasialaismallinen hattu ja siitä, että muut sanovat heitä kaksosiksi, Marlene - Charlene sopivat jo niminä niin hyvin yhteen. Tyttöjen tapaan he uskovat toisilleen salaisuuksiaan, ja kun Marlene rupeaa kertomaan ällöttävästä Vernasta, tyttöjen suhde muodostuu suorastaan symbioottiseksi. Charlene lietsoo Marlenen vihaa entisestään, vaikka ei edes tunne Vernaa. He päättelevät yhdessä, että Verna on Marlenen vainoaja, jolla on tarkoituksenaan vielä joskus kuristaa tämä inhottavan soukilla sormillaan kuoliaaksi.

  Käy niin että toisena viikonloppuna leirille tulee vierailulle apukoululaisten ryhmä, Verna heidän joukossaan. Sunnuntaina tapahtuu puolessatoista minuutissa jotain peruuttamatonta, kun lapset pulikoivat rantavedessä ohi ajavan veneen nostattamassa aallokossa. Emme katsoneet toisiamme ja päättäneet tehdä sen minkä vakain tuumin teimme. Vakain tuumin, sillä katseemme kohtasivat, kun Vernan pää yritti nousta pintaan.

   Myöhemmin ei kukaan aikuisista, ei leirin ohjaajista eikä vanhemmista tutkituttanut, miksi Verna hukkui. Mutta Marlenen ja Charlenen tiet eroavat tietoisesti, kumpikaan heistä ei halua palata siihen kammottavaan salaisuuteen, jonka he jakavat loppuikänsä.

    Vuosikymmeniä myöhemmin lapseton rouva Charlene lähestyy antropologi Marlenea kustantajan kautta kirjeellä, josssa hän kertoo lukeneensa tämän  vasta ilmestyneen teoksen "Idiootteja ja idoleita". Minun on tunnustettava, etten oikeastaan hämmästynyt, sillä ajattelin aina että sinä tekisit jotain erityistä. Marlenea kouraisee pienen hetken sana "erityistä", mutta samassa hän vakuuttaa itselleen, ettei Charlene ollut tarkoittanut sanalla yhtään mitään. Marlene kovettaa tapansa mukaan itsensä ja pitää tarpeettomana vastata kirjeeseen - ja alkaa taas kerran miettiä kirjasta saamaansa kritiikkiä; toisin kuin ennen tieteellisissä piireissä hänen uutta teostaan ei ollut kiitetty, vaan hänen materiaaliaan moitittiin liian kirjalliseksi, hän ei  ollut kirjoittanut todellisesta elämästä.

  Marlene on itselleen eläjä, yksinäinen ja kylmätunteinen tiedenainen, jolla oli ollut 16 kappaletta rakastajia, joista vain yhtä hän olisi voinut rakastaa, mies tosin ei ollut rakastanut häntä. Hän on niin tehokkaasti torjunut syyllisyydentunteensa Vernan surmaamisesta, ettei hän erityisemmin joudu silloinkaan hämmennyksiin, kun Charlenen mies lähettää hänelle tervehdyksen ja pyytää häntä käymään sairaalassa vaimoaan katsomassa, sillä tämä on kuolemassa syöpään. (Charlenen mies ei ilmiselvästi ole lainkaan tietoinen vaimonsa kantamasta psyykkisestä taakasta.) Marlene toimii konemaisesti ja suostuu, ensin toki emmittyään, Charlenen pyyntöön. Hän kohtaa tuntemattomaksi riutuneen puhekyvyttömän lapsuudenystävänsä, ja hoitaja antaa Marlenelle kirjeen, jossa Charlene pyytää häntä toimittamaan sen tiettyyn kirkkoon tietylle papille, joka tulisi antamaan hänelle viimeisen voitelun. Tunnelukko ei aukea senkään jälkeen, kun Marlene on annetun tehtävän suorittanut. Ajaessaan pois kirkosta kotiaan kohti hän miettii Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta.

  Alice Munro on peloton kirjailija, sillä näin vaikeista ja raadollisesta asioista ei ole helppoa kirjoittaa. Syvältä pahuuden pohtiminen kysyy rohkeutta, varsinkin kun pahuus liitetään lapsiin ja lapsuuteen yhdistetään tavallisesti viattomuus, mikä Munron novellissa kääntyy groteskiksi kliseeksi jo novellin nimessä Lasten leikkiä. Tiedetään toki, että toisinaan lapsi tuntee syyllisyyttä aivan pienestäkin, jopa kuvittelee mielessään, että jotain kamalaa on tapahtunut siksi, ettei hän ole ollut kiltti. On kuitenkin tunnettua, ettei lapsi ole vielä kehittynyt tuntemaan vastuullista empatiaa, joten lapsia ovat kaikkina aikoina aikuiset pystyneet manipuloimaan ja yllyttäneet esimerkiksi lapsisotilaiksi. Munro on kuvannut novellinsa tytöt järkyttäviksi juuri siksi, että he ovat  näennäisesti t a v a l l i s i a   p i k k u t y t t ö j ä, joista kuitenkin kehkeytyy m u r h a a j i a. Puistattaa ajatuskin mitä voi tapahtua todellisuudessa. Miten usein lasten kuoleman aiheuttaneissa onnettomuuksissa on voinut olla myös osuutta leikkitovereilla? Miten ihminen voi elää hirveän syyllisyytensä kanssa, josta hän ei ole koskaan joutunut vastuuseen? Munro panee lukijan miettimään, olivatko molemmat tytöt yhtä syyllisiä ja miksi juuri aikuinen Charlene koki syyllisyyttä, mutta ei Marlene. Oliko Marlene synnynnäinen psykopaatti?