24.1.2010

   Viime vuoden parhaat lukuelämykseni painottuvat selkeästi romaaneihin, joiden kirjoittajat ovat aloittaneet uransa puoli vuosisataa sitten. Ne ovat Marja-Liisa Vartion Hänen olivat linnut, Veijo Meren Irralliset ja Antti Hyryn Uuni.

  Vartion romaani Hänen olivat linnut julkaistiin postuumina v.1967, ja siitä on tehty myös erinomainen tv-elokuva. Romaani osui käteeni viime kesänä eurolla Turun kauppatorin kirjalootasta; kirja on varsin hyväkuntoinen Suuren Suomalaisen Kirjakerhon painos vuodelta 1975 ja sisältääpä vielä  ylimääräisen viehätyksen  Seppo Polameren piirrosten ansiosta - moista ylellisyyttä kun harvoin enää romaaneista tapaa. Vartion henkilövalikoima on erikoinen, pienen maalaiskylän ns. herrasväki omituisine riippuvuuksineen ja neurooseineen, ja erikoinen on myös "kansaa" edustava, verevä palvelija Alma. Psykologinen ote on tarkka ja kerronta on kuin nykyaikaisesta romaanista. Näkökulmatekniikalla eri henkilöt saavat oman äänensä, aikatasot ovat näennäisesti epäjärjestyksessä, ja tuloksena luja, komea romaani.

  Olen pannut lukuvuoroon seuraavaksi Vartion romaanin Se on sitten kevät,  joka on saatavissa viime vuonna julkaistuna uusintapainoksena, niin ettei välttämättä tarvitse tuhlata aikaa penkomalla divarien antimia.

  Uusintapainoksena hankin myös joulun alla kirjahyllyyni vihdoinkin sen Veijo Meren romaanin, joka on harmikseni sieltä tähän asti puuttunut, Irralliset (ens. painos v.1959). Aikoinani olen sen tietenkin lukenut kuten muutkin Meren romaanit, monet useaan kertaankin, mutta tämä on jäänyt erityisesti mietityttämään. Nyt huomioni kiinnittyi siihen, että Irrallisten päähenkilöt ovat järjestään lähipiirinsä nöyryyttämiä; biologian lehtori Nuutista nöyryyttää pilkallinen kollegajoukko, sotilaspalvelijaansa Vasilia kapteeni, kapteenia puolestaan pietarilainen rakastajatar, ja nuorta palvelijatarta Annaa piinataan tavallisella piian kohtalolla, raskaudella, jonka Anna kokee ikään kuin luonnonlakina, sillä lapsen isä Vasili ei tunnu edes käsittävän, mistä on kysymys. Sama sorrettujen ja solvaistujen tematiikkaa tapaa syksyn uutuuskirjoissakin, esimerkiksi Kari Hotakaisen romaanissa "Ihmisen osa", mutta romaanin toteutus on aivan toisenlainen kuin Meren. Luin Meren ja Hotkaisen romaanit peräkkäin, ja täytyy sanoa, että mieluummin luin behavioristista ja absurdia henkilökuvausta kuin nykymaailman menoon istunutta vihaa ja kostoa - siitäkin huolimatta, että Hotakainen on loistava verbaaliakrobaatti ja siinä mielessä totisesti ansainnut nimityksensä Meren kummipojaksi.