Novellit jäävät usein turhan vähälle huomiolle. Monisatasivuisiin romaaneihin verrattuna kokoelmat ovat ohuita, vaatimattoman oloisia kirjoja, jotka harvoin joulun alla loistavat nelivärikuvina kustantajan kokosivumainoksissa. Syynä tähän on markkinoiden mahti: novellit eivät myy. Sen tietää jokainen prosaisti, joka on sivumennen kysäissyt kustantajalta, voisiko hänen seuraava kirjansa olla novellikokoelma. Lyhytproosan huomiosta kilpailevat  myös tunnettujen kirjailijoiden julkaisut, jotka on koottu näiden lehtikolumneista, joten novellistin seinäruusun kohtalo ei ole harvinaista. Jos siis iso kustannustalo julkaisee esikoisnovellikokoelman, lukija voi luottaa siihen, että kirja on hyvä, sillä sen kustannuskynnys on ollut korkea, ja editorilla on ollut tavallista tiheämpi seula.

  Esikoiskirjailija Janica Branderilla on mitä tarjota. Hänellä on erityinen näkemys ihmiselämästä ja omaääninen kieli; molempia kykyjä tarvitaan onnistuneen novellikokoelman kirjoittamiseen. Hänen kokoelmansa kymmenessä novellisssa henkilöt ovat heitä, jotka jäävät huomaamattomiksi, joiden ohi kuljetaan ja joita ei katsota kohti, mutta joiden vain on elettävä elämäänsä ikuisessa katveessa. He ovat usein eri tavoin syrjäytyneitä, psyykkisesti sairaita tai sukupuolisesti poikkeavia. Novellissa Kotiinpaluu minä-kertoja, muiden Säpsyksi kutsuma nuori mies kertoo elämästään. Jo novellin avauslause selittää hänestä oleellisen:"Sikke ei koskaan tuntunut äidiltä. Se oli vain Sikke." Hänen annetaan kokeilla siviilielämää, ja hän muuttaa hoitokodista äitinsä luo ja ryhtyy auttamaan tätä kierrätystavaran myymälässä. Kovapintaiseen äitiinsä hän ei saa henkistä yhteyttä, mutta hän oppii toimimaan asiakkaiden kanssa. Elämä myymälän ulkopuolella on kuitenkin kovaa. Ihastuminen hurmaavaan Kellyyn päättyy katkerasti, kun hän joutuu näkemään Kellyn toisen miehen alla kellarivarastossa. Hän ei selviä pettymyksestään muutoin kuin muuttamalla takaisin tuttuun laitokseen, Kämmeneen, joka tuntuu enemmän kodilta kuin äidin huusholli, jossa vieraili outoa väkeä.

  Lapset Brander näkee sijaiskärsijän asemassa; he eivät saavuta aikuisten todellista huomiota, sen paremmin kuin kosketustakaan, he joutuvat olemaan pelkojensa kanssa yksin ja turvattomina. Niminovellissa pieni poika ahdistuu perheensä takia, koska isä on työtön ja äiti on onneton:

      "Taivaalla roikkui painava kuu, mutta tähtiä ei näkynyt.

        Kuu oli syönyt ne kaikki, ahne ja paha Lihakuu.

       Tiesin ettei äiti ollut tahallaan väsynyt ja isä pahalla tuulella."

  Brander liikkuu sulavasti eri miljöissä, novelleissa ollaan milloin isommassa tai pienemmässä kaupungissa, maalla, pohjoisissa karuissa maisemissa, ja novellien tapahtumat sijoittuvat niin nykyaikaan kuin menneille vuosikymmenillekin.

   Janica Brander on vasta 28-vuotias, mutta hän on ehtinyt opiskella maisteriksi ja tehdä toimittajan töitä, ja sen lisäksi kyennyt kirjoittamaan nämä novellit, jotka ovat taiten hiottuja ja kertovat juuri siitä, mistä prosaistin pitää kirjoittaa: hänen on tehtävä näkyväksi se, mitä ei nähdä.