Riikka Ala-Harja on sijoittanut romaaninsa Kanaria Gran Canarian Maspalomasiin. Miljöö voisi olla mikä tahansa, sillä romaanin sanoma on yleispätevä: vallanhaluisen ihmisen tahto pitää toisia ihmisiä alamaisinaan, koska häntä riivaa ylemmyydentunne: hän on vahvin ja viisain, muut ihmiset ovat vain statisteja, joista hänellä on oikeus ottaa kaikki mahdollinen irti. Kaikki kelpaa taloudellisen, henkisen ja seksuaalisen riiston kohteeksi.

  "Kanarian" luettuani on tullut mieleeni kaksi teosta, joissa käydään hyvän ja pahan taistelua; keskiaikainen moraliteetti "Jokamies" ja William Goldingin "Kärpästen herra". Jokamiehellä on vastavoimana Jumala ja Goldingilla kaikkivoipaisuudessaan poikajoukkoa komenteleva, raaka 12-vuotias Jack, jota pelottomasti vastustaa Ralph, oikeamielinen ja rohkea ikätoveri. Kymmenet pojat ovat yksin kuukausia etelänmeren saarella lento-onnettomuuden jäljiltä.

   Ala-Harjan keskeisin henkilö on Jori Nyman, 72-vuotias entinen telakkajohtaja, joka täyttää täysverisen narsistin tuntomerkit. Hän on vilpittömästi sitä mieltä, että hän on voimassaan, älykkyydessään, varakkuudessaan ja nuorekkuudessaan oikeutettu tanssittamaan lähipiirinsä ihmisiä mielensä mukaan. Elämä on hänelle peliä jossa tehdään kauppaa sieluista, ja hänen sovinisminsa paljastaa luontaisen naisvihan. Ketään Nyman ei kuitenkaan rakasta, loppujen lopuksi ei edes itseään. Hänen vaimonsa Silja on kuollut vuotta aikaisemmin syöpään; onnetonta vaimoa oli viina vienyt vuosikymmenien ajan tuhoa kohti. Nymanilla on aikuiset kaksostytöt, jotka merkitsevät hänelle niin vähän, että hän ei ajatuksissaan edes kutsu tyttöjä näiden nimillä - hehän ovat vain tyttöjä.

  Romaani rakentuu Nymanin lisäksi kolmen muun henkilön näkökulmasta. Jokaisen osalle on tullut alistuminen vahvempansa vaikutus- ja määräysvaltaan; Nyman on vain jatkoa heidän edellisille käskijöilleen. Mikko on nuori mies, jota naimisissa oleva nainen on käyttänyt hyväkseen pari vuotta eromatta miehestään - kunnes oli löytänyt uuden miehen ja avioitunut tämän kanssa erottuaan oitis edellisestä miehestä. Lisäksi Mikko  on jäänyt koulutuksen ulkopuolelle haaveilemastaan muotoilijan ammatista. Hänellä ei ole mitään menetettävää, kun Nyman pyytää hänet taloonsa Kanarialle rakentmaan arkkitehtivaimon suunnitteleman teräksisen uima-altaan. Mikko rakentaa altaan, mutta päätyy unelmoimaan maailman parhaan tuolin rakentamisesta nähtyään pikku asunnossa rouvan harjoitelman tuolista. Vähitellen Mikon todellisuudentaju alkaa heittää niin pahasti, että hän juttelee Siljalle kuin elävälle ja käy tämän kanssa drinkeillä. Allas valmistuu, Nyman ja Mikko riitautuvat ja lopulta Mikko heittäytyy kasvoilleen uima-altaaseen Siljan kylpytakki yllään. Nyman pelastaa Mikon antamalla tekohengitystä, passittaa tämän sitten mielisairaalan kautta kotimaahan, Taru-pastori saattajana.

  Taru on turistipappi, hiljattain miehestään eronnut nainen, jolla on kouluikäinen tytär. Nyman on suomalaisen seurakunnan johtaja - paradoksi sinänsä, sillä hänen ajatusmaailmansa on mahdollisimman kaukana uskonnollisuudesta. Hän on tietoinen siitä, että Taru on ollut sairaalapappina Helsingissä, kun vaimo teki kuolemaa. Tarun ja Nymanin välit ovat alusta asti kireät, ja Tarun onkin syytä karttaa Nymania. Pitkään Nyman ei kostonsa toetuttamista odota. Hän vie pastorin syrjäiseen paikkaan, lyö tämän maahan, kiskoo tukasta ja panee tämän tunnustamaan, oliko vaimo puhunut papille hänen väkivaltaisuudestaan ja uskottomauudestaan. Pelkkää hyvää hän puhui, Taru sanoo, koska hän pelkää tosissaan, ja kaiken lisäksi tytär odottaa kauempana autossa.  Myöhemmin Nyman tulkitsee asian niin, että Silja, mokoma, oli valehdellut papille. Senkin hän laskee Siljan heikkoudeksi.

  Dior on musta, parikymppinen malilaistyttö, joka käy Nymanilla siivoamassa; hänet on naitettu Nymanin ikäiselle espanjalaismiehelle. Diorin on ollut pakko lähteä kotimaastaan tienaamaan, jotta hänen isänsä saisi silmälasit. Hän on näpsäkkä siivooja, Nyman on oikein tyytyväinen ja lisää hänen työtuntejaan, samalla tietenkin taka-ajatuksena kaataa himoittavan kaunis Dior sänkyyn kanssaan.

  Henkilövalikoimallaan Ala-Harja saa romaanin melkoiset ulottuvuudet; Diorin kautta päästään näkemään kehitysmaiden ihmisten elämää vailla valintojen mahdollisuuksia, Mikko edustaa  länsimaista nykynomadia, joka vääjäämättä ajaa syrjäytymiseen ja itsetuhoon, Taru puolestaan on esimerkki siitä, miten pitkälle nykyaikana "sielunhoitovelvollisuudet" saattavat johtaa. Naisteologin on kirkonpalvelijana vain nöyrryttävä, tuskin hän edes rohkenee Suomeen päästyään esimiehilleen ilmiantaa Nymania.

  Kanaria ei ole moraliteetti sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä Nymanilla ei ole perinteistä vastavoimaa, ei Jumalaa tai ihmistä joka rohkenisi käydä vastustamaan pahaa. Mutta vahvempansa Nyman silti kohtaa. Hänet pettää hänen oma ruumiinsa, mikä on hänelle täydellinen katastrofi; hänhän on terve, raitis mies, joka on kuntoilulla, painojen nostolla ja pillereillä pitänyt huolta itsestään. Että siinä näin piti käydä: juuri kun hän oli kellistämäisillään Diorin sänkyyn, tulee äkkiä sairaskohtaus, alennustila pahinta lajia.    

 Romaanin lopussa Nyman itkee autiossa yksinäisyydessään kahluualtaassa - sellainen allas siis on, tarpeeksi matala, jotta iso, nolo asia ei olisi päässyt pajastumaan: Nyman ei osaa uida. Yhtäkkiä Nymanin tulee Siljaa ikävä, juuri häntä, jonka on katsonut juoppoudellaan pilanneen hänen elämänsä. "Silja, miksi jätit minut kaiken ryönän keskelle? Mikset ole tässä ja kerro minulle asioita, miksi jätit minut tänne yksin, miksi sinulla ei ole enää mitään sanottavaa?" 

  Vaikka Nyman ruikuttaa yksinäisenä, ja mahdollisesti sairaana talonsa autiudessa, häntä ei tule sääli. Sen paremmin kuin ei tullut Kärpästen herran lapsityranni Jackiakaan, joka saarelle pelastamaan tulleiden merisotilaiden silmissä oli laiha, punatukkainen, surkea ja arka pikkupoika.