Mielestäni Kari Hotakaisen romaanin Ihmisen osa avainkohta on se, kun mielikuvia myymällä rikastunut Kimmo, joka on hiljattain myynyt firmansa, päättää jalkautua oman käsityksensä mukaan kansan pariin. Hän tapaa puistossa laitapuolenkulkijan Armaksen, joka kertoo, että hän on jo 90-luvun lamassa menettänyt yrityksensä ja sen mukana kaikki. Äkkiä hän näyttää ketterästi sen ainoan tempun, jonka hän vielä elämässä hallitsee: hän pystyy seisomaan päällään. Hän selittää ällistyneelle Kimmolle: "Mä nyt näytin sulle yhden elämän lainalaisuuden kauniin illan ja Helsingin telinevoimistelijain kunniaks. Tää nyt on vähän tällasta erikoisuudentavoittelua, mut asian ydin on se, et joskus sä et vaan voi maailman menolle mitään, vaikka mitä tekisit." Ja hän palaa menneeseen ahdinkoonsa: "kato, kun ei ollu ketään, ketä syyttää."

   Sama tilanne on 2000-luvun lamassakin, Hotakainen näyttää romaanissaan. Mutta asenteet ja otteet ovat vielä kovemmat kuin 1990-luvulla. Hän tekee kirjassaan nyky-yhteiskunnan ruumiinavauksen kertomalla iäkkään pienyrittäjäpariskunnan kolmesta lapsesta, kunnollisten ja ahkerien vanhempien jälkeläisistä, jotka ovat koulutettuja ja toimivat aikansa liike-elämässä. Sitten pohja alkaa pettää, radiohaastattelussa Hotakaisen sanoin "aika pikkutakista tuulipukuun kestää kaksi, kolme kuukautta". 

Kova markkinatalous tekee ihmisestä selvää jälkeä. Myyntineuvottelija, ennen niin etevä ja valoisa Maija saa potkut, ja kun työ lehtien puhelinmyyjänäkään ei lyö leiville, hän alentuu myymälävarkaaksi. Pekka on jättänyt tietokonepalveluja tuottaneen pikku yrityksensä ja syö sananmukaisesti muruja rikkaitten pöydältä - hän käy kuokkavieraana hautajaispidoissa ja  mutustelee markettien ruokaesittelyjen armopaloja, yrittää nälissään sitten naamioitua eteläamerkikkalaiseksi intiaaniksi soittamalla kadulla pan-huilua päätyäkseen rikkaan rouvan petiin kokemaan nöyryytyksiä. Nöyryytystä kokee myös Maijan aviomies Biko, joka joutuu bussinkuljettajana häirikkönuorten pilkan uhriksi; tosin Biko käy voimalla käsiksi härnääjiinsä, mutta saa saman tein tarpeekseen bussinkuljettajan työstä. Markkinointipäällikkö Helena saa tunnontuskia, kun hän joutuu antamaan potkut työtoverilleen. Pian sen jälkeen Helenan osaksi tulee rankin mahdollinen kokemus: hänen pieni tyttärensä kuolee autohurjastelijan yliajamana äitinsä silmäin edessä. Helena menettää elämänhalunsa, ja hänen surunsa syö koko perhettä niin, että miehet alkavat toimia.

  Koston kohde on Kimmo, pikkutytön tappaja. Aiemmin Kimmo oli tavannut Helenan firman terassipartyilla eikä ollut saanut tätä mielestään, koska Helenan sarkastisuus häntä kohtaan oli ollut niin kiihottavaa. Hän oli ollut menossa Helenan luo yllätysvierailulle, kun hän varomattomuuttaan ajoi pikkutytön päälle.

  Kimmo on kärsinyt oikeudessa saamansa  yhdeksän kuukauden vankilatuomion, kun kostajat tunkeutuvat hänen kotiinsa. Kertoja kutsuu Pekkaa "vaaleaksi" ja Bikoa "tummaksi". Ensin he uhkailevat sanallisesti, vaalea julistaa: "Elämä on ottamista ja antamista.Otit siskoltani syyn elää, annoit syyn tappaa. Me emme tapa, otamme syyn elää. Tasapeli." Sitten ihmisen pää pannaan sananmukaisesti pölkylle, keittiön lihanleikkuulaudalle.

" Tumma laittoi käsiinsä ohuet suojakäsineet, otti sakset, työnsi oikean kätensä suuhun ja venytti kielen ulos suusta niin pitkälle kun sai. Ihminen kakoi. Tumma otti kalasakset ja rapsautti irti osan, jonka ihminen oli käyttänyt loppuun ja jota hän ei enää tarvinnut. Vaalea päästi sätkivästä ihmisestä irti. Ihminen tipahti keittiön lattialle ja menetti tajuntansa. Tumma laittoi poistetun osan pakasterasiaan, jonka erikoisnesteessä osa säilyisi tarvittavan ajan puhtaana. Vaalea siivosi jäljet ja soitti hätänumeroon."

   Miehet lähtevät asunnosta, ajavat autolla pois ja kuuntelevat matkalla Beethovenia. He ovat tyyniä, ilmeisen tyytyväisiä suoritukseensa. Kostonriemua he eivät suureellisesti tuuleta, vaan jälkitunne pukeutuu vaalean moraalisaarnaan: ihmisen täytyy elää tekojensa mukaan. Miehet vievät isän ja apen Paavon hoteisiin voitonsaaliinsa, jonka tämä on heiltä tilannut. Tyttären suru on sortanut vanhan Paavo-isän puhumattomaksi ja viha oli kasvanut hänen sisällään niin että hän oli alkanut vaatia kostoa.

   Hotakaisen romaanin loppu sai minut ensin pettymään. Joko taas! Kun aiemmin olin lukenut hänen menestysteoksensa Juoksunhaudantie, ja tullut loppukohtaukseen, jossa Matti Virtanen tappaa omin käsin sotaveteraanin suomenpystykorvan valloittakseen himoitsemansa rintamiestalon perheelleen, sain tarpeekseni ja kirja viimeiset sivut jäivät lukematta. Olin niin tosikko, etten ymmärtänyt miksi tietyllä tavalla sympaattinen päähenkilö muuttuu petomaiseksi. Ja nyt taas, Ihmisen osan sorretut ja solvaistut ottavat raakalaismaisen kostajan roolin. Miksi näin alentavan helppo ratkaisu, taitava kirjailija Hotakainen, soimasin. Pahallako paha siis kostetaan, onko kyseessä jokin mieskolmikko, joka käyttäytyy kuin Marlowe, Raid, Zorro tai mikä hyvänsä Huuliharppukostaja?

Otin kuitenkin kirjan luvun alle uudestaan. Olikin huomattava, että Hotakainen tekee lopputempun kierteellä, vaikeutta lisäämällä. Väkivallan kohteeksi joutunutta Kimmoa kutsutaan ihmiseksi ja alan suorastaan sääliä tuskissaan sätkivää uhria, kun taas Pekka ja Biko ovat ilmeettömiä apellattiiveja.

  Ihmisen kuva on synkkä ja lohduton kuva ihmisestä. Paha saa jatkoa. Muitten ihmisten joukossa kulkee mykkä köyhä mies, ja omasta mielestään miehen työn tehneet vaalea huoltomies ja tumma taksinkuljettaja elävät elämäänsä kunnon kansalaisina.

  Naisten elämästä Hotakainen ei väläytä minkäänlaista jälkikuvaa.