Olen kuullut sanottavan, että lapsen koti on vanhempien välinen suhde. Jommankumman kuolema on näin ollen kohtalokas. Varsinkin jos pienen lapsen äiti kuolee, elämän alku on erityisen kova. 

  Hannu Väisäsen trilogian ensimmäinen osa Vanikan palat alkaa edellä mainitulla tragedialla. Vääpeli-isä vie viisi lastaan katsomaan tubiin kuolevaa äitiä sairaalaan. Seitsenvuotias Antero ei oikein pysty ymmärtämään muuta kuin tilanteen omituisuuden. Äiti yrittää puhua urheasti jokapäiväisistä asioista kyselemällä esimerkiksi Anteron sormesta, joka on kipeytynyt ompelukoneen neulassa. Poika itse miettii lähinnä sitä, mihin kaikkiin vaatteisiin ja liinoihin äiti onkaan ehtinyt kirjoa kukkiaan ja kuvioitaan.  Hautajaisissa Anterosta on ennen muuta jännittävää päästä kulkemaan everstin autossa, kaiken kukkuraksi tämä vielä ostaa lapsille lohduttukseksi jäätelön. Tärkeä tilanne on myös Anteron oma osuus hautajaisjärjestelyissä, sillä isä on valinnut hänet  heittämään orvokkikimpun äidin hautaan. Mutta kalvava kipu jää pojan alitajuntaan, mikä tulee myöhemmin esiin trilogiassa monta kertaa. Väisänen kertoo tapahtuman tyystin vailla tunnemyrskyjä ja sentimentaalisuutta ja juuri siksi romaanin alku on niin liikuttavaa luettavaa.

  Äidin menetyksen kanssa samaan aikaan perheen kauan odottama toive on täyttynyt, sillä isä ja lapset pääsevät asumaan kasarmin kerrostalon tilavaan ja uudenaikaiseen asuntoon. Isän huollettavaksi on jäänyt kouluikäinen tytär ja neljä tätä nuorempaa veljeä, joista yksi on kehitysvammainen. Kukaan sukulaisista ei missään vaiheessa tue äidintöntä suurperhettä.

  Isän vastuuntunto lapsistaan on periaatteessa vahva, mutta hyväkin tahto kääntyy nurinkurin, koska isän ajoittainen lohtu on läheinen aliupseerikerho ja sen viina. Toistuvasti pojat heräävät siihen, kun isä tulee umpijuovuksissa kotiin itkeä vollottaen, itsesäälissä rypien ja  sättien aseveljiään perseennuolijoiksi. Hän repii veljekset vuoteistaan, painaa heidät rintaansa vasten ja vannoo, ettei hän ikinä jätä lapsiaan. Poikien osa on ensin saada isä oksentamaan, sitten raahata tämä sänkyyn ja kuunnella lopun yötä isän saarnanmölötystä. Isän ryyppääminen saa sunnuntaina seurauksensa: hän vie jakaukselle kammatut veljekset kirkkoon. Antero oppii tunnistamaan isän ristiriitaisen käytöksen: "Isää varten tänne on tultu. Me olemme hänen katumusvälineitään. Tai takuumiehiään, kun isä kaikkien nähden katuu pöhniään."

  Anterolla on jo varhain voimakas tunne siitä, että jossain muualla voisi olla parempi elämä ja hän kaipaa pois kasarmin harmaudesta, kodin köyhyydestä ja kovasta ilmapiiristä. Kun Ouluun saapuu laivastovierailu, ja kaksi englantilaista merisotilasta tulee vierailemaan ukkokotiin, lapset ovat ihastuksesta puolisekaisin. Sotilaat ovat järisyttävän komeita univormuissaan, vieras kieli on kerta kaikkiaan hienoa ja sotilaitten käytös tyylikästä, niin  sivistyneesti nämä syövät tarjottuja murokeksejä. "Näettehän tekin, etten minä tänne kuulu. Minäkin olen jostain teiltä päin. Prinssistä tuli sammakko", Antero miettii.

  Anterolla on kuitenkin pakotie päänsä sisällä. Hänen kokemuksensa ovat vahvoja, kun hän aistii esineitä, varejä, muotoja ja ääniä. Voimakas elämys musiikin voimasta syntyy kerran mahdollisimman arkisessa tilanteessa perheen nauttiessa jokapäiväistä ateriaansa. Isä taittelee juuri vanikan paloja polveaan vasten ja sisko jakaa verilettuja, "kovia kuin bakeliitti". Silloin matkaradiosta alkaa virrata Bachia, "jousiorkesterin maitoa". Anteron haarukka putoaa, saman tein putoaa myös poika pöydän alle kuuntelemaan haltioituneena ihanaa musiikkia vakstuukin suojassa. "Toivon vain yhtä, että musiikin paisuva ja supistuva tila, jousiorkesterin suuret, hellät räpylät ottaisivat minut mukaansa." Hän ei halua tulla ylös pöydän alta, vaan vaatii lisää musiikkia, mihin isä karjaisee: "Ei ole. Nouse ylös. Syöt verilettusi. Tai muuten minä läimin korville niin että soi."

  Paitsi että Anteron on toteltavaa isää, hän joutuu kokemaan myös peruuttamattoman ja karvaan totuuden. Kun hän itse kokee jotain suurta, ei löydykään läheltä sitä ihmistä, jonka kanssa hän voisi elämyksensä jakaa, kotona olijoista ei ole hänelle häikäistymisseuraa.

  Äidin puuttuminen korvautuu ajoittain nuorilla, suloisilla kotisisarilla. Yksi heistä on erityisen ihastuttava, ja Anteron onnistuu jollain keinolla painaa hetkeksi poskensa kotisisaren käsivarren lumoavan pehmeään nukkaan. Kotisisar paistaa lettuja ja laulaa heleästi Onpa taivaassa tarjona lapsillekin - ja naisen hetkellinen läsnäolo on pikkupojalle pala taivasta. Isä ahkeroi omalla alueellaan koettaessaan uudestaan ja uudestaan saada vaimoa, naiset kun tuppaavat saamaan ennen pitkää tarpeekseen ukkokodista. Kokonaisen joukkueellisen isä kyllä käyttää kotona tutustumassa. On monenlaisia ehdokkaita, teennäisistä visertäjistä uskovaisiin, niin että Antero veljineen tutustuu "ainakin kahdeksaan eri uskontosuuntaan". Pari kertaa isä päätyy naimisiin asti. Yksi naisista viipyy pisimpään; hän on ankarin, rumin, ahdasmielisin ja hurskain seurakuntalehtori Hjördis. Kun isä pyytää tätä arvioimaan Anteron sakuraliitutöitä, Hjördis hyväkäs antaa tylyn arvion, pojan kuvat kun ovat hänen asiantuntemuksellaan synnillisiä.

 Onnekseen Antero kuitenkin löytää äidin korvikkeita, ymmärtäväisen ensimmäisen opettajansa, ystävällisen ja tyylikkään kirjastonhoitajan ja oppikoulussa pojan lahjat huomaavan piirustuksenopettaja Okran. 

   Ukkokodissa opitaan kaikesta huolimatta jossain määrin keskustelutaitoa. Vaikka isä karjuu, uhkailee ja hakkaa ajoittain pojat ikäjärjestyksessä remmillä, pojat eivät silti pelkää isää kaiken aikaa. Sopivan hetken tullen voidaan vaihtaa mielipiteitäkin. Ruokapöydässä syntyy esimerkiksi pohdintaa siitä, mikä on modernia. Ehdotuksia satelee, ja lopulta isäkin myöntyy siihen, että avaruuskoira Laika on moderni uudenaikaisine sapuskoineen. Antero on jälkeen päin totinen, hän kun oli itse ehdottanut kuuta saamatta vastakaikua. Itsekseen hän toivoo pääsevänsä tulivaunuissa taivaalle nappaamaan koveran sokerisen kuun ja heittämään sen kodin pöydän vakstuukille ihmeteltäväksi. Jälleen kerran hän on näkynsä kanssa on jäänyt yksin.

Vaikka Antero kavahtaa isänsä rangaistuksia, hänestä ei tule pelokasta ja vetäytyvää, päinvastoin. Hänessä ei myöskään synny vanhakantaista isän kunnioitusta. Ainoastaan isän taitoa firabelityönään kaivertaa hautakivien tekstiä, suunnitella kuvioita ja värjätä teksti lehtikullalla Antero vilpittömästi ihailee, samoin isän kiinnostavia työvälineitä. Toiset kengät -romaanin kauneimpia kohtauksia on isän ja poikien viettämä kesäyö Haukiputaan vanhan kirkon hautausmaalla. Veljesten osallistuminen työhön on perusteltua: he huitovat pihlajanoksilla sääskiä pois, kun isä tekee juhlallisen tarkkaa työtään. Tunnelma on oikkeuksellisen positiivinen.

  Kun perhe on muuttanut 60-luvun alussa isän rakennuttamaan aravataloon, elämä jonkin verran muuttuu. Isä lauhtuu melko lailla, ja pojat huomaavat tämän puhuvan yksikseen ja seurustelevan poikien kuolleen äidin kanssa. "Tähän asti olemme olleet vain osa suurta kasarmiperhettä". Heidän perheensä on nyt yhtä "syyllisten rihmastoa", johon kuuluvat isä ja veljet, mutta ei isosisko, joka on aina ollut yläpuolella, hänellähän on hienot saksalaiskummit ja hänelle järjestyi heti talosta ikioma soppensa, jossa veljet eivät tohdi edes käväistä. "Me olimme peltimukeja, sisko oli porsliinikuppi." Me-sanaa isäkin käyttää mielellään, mikä sekin on omiaan ärsyttämään  Anteroa.

  Kun Antero on 12-vuotias, Oulussa tapahtuu suuri onnettomuus: typpitehdas räjähtää. Antero on yöllä todistamassa maailmanpaloa ja ajattelee, että hänen lapsuutensa loppu on tullut. "Eräänä kevätpäivänä huomaan oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta." Anterolla alkaa olla omia menoja, teinihippoja, kaukorakkauksia, tyttökavereita. Turhaan hän kärttää isältä menopelejä, suuremmoisen kauniita mokkakenkiä. Isäkin myöntää niiden kauneuden, niiden nahka kun on kuin "korpipeuran kylkikarvaa", mutta hän ei kenkiä silti pojalle osta. 

  Ukkokodin viimeinen, yhteinen taisto käydään itsenäisyyspäivänä. Isä on lähtenyt tietenkin itsenäisyysjuhliin, ja veljekset ovat keskenään kotona. Poikien välillä on vuosien mittaan syntynyt oma hierarkiansa. Toiseksi vanhin on pomo, jolla on kova tarve nöyryyttää varsinkin Anteroa, kehitysvammainen vanhin veli taas myötäilee pomoa ja nuorin poika yrittää puikkelehtia puolueettomalla maaperällä. Itsenäisyyspäivänä juopunut isoveli määrää, että Anteronkin on otettava viinaa tämän vastustelusta huolimatta. Sitten isoveli rupeaa pelottelemaan isän parabellumilla. Oksentamisensa lomassa Antero kuitenkin pystyy ottamaan sammumispisteessä olevalta isoveljeltä aseen pois ja heittämään sen ikkunasta lumihankeen. Isä tulee juhlista prenikat rinnassa ja raivostuu nähdessään poikien aiheuttaman siivon. Tuossa tuokiossa isä tarttuu takkajakkaraan ja alkaa mätkiä sillä yltympäriinsä. Pian kaikki tappelevat toisiaan vastaan, huonekaluja särjetään ja astianpalaset kilisevät. Lopulta isä ilmoittaa, että parabellum on aikoja sitten tehty käyttökelvottamaksi, minkä isovelikin on aina tiennyt. Itsenäisyyspäivä päättyy siihen, että ukkokodissa lämmitetään sauna, miehet menevät yhdessä löylyyn - ja itkevät saunan lauteilla.