Antti Hyryllä on jo v.1958 ilmestyneestä ensimmäisestä proosateoksestaan alkaen ollut oma tyylinsä: kirkas, tarkka lause liittyy toisiin lauseisiin. Sisältö on yksinkertaisesti kuvaus maailmasta, ja "maailma olen minä" kuten Hyry itse kertoi istuen keinutuolissa pirttinsä rauhassa Tuulikki Islanderin tekemässä hienossa dokumentissa kirjailijasta; ohjelma lähetettiin ensi kerran  15 vuotta sitten, mutta onneksi saimme nähdä sen joulun alla uusintana juuri sopivasti Hyryn saatua Finlandia-palkinnon Uuni romaanistaan.

  Hyry arveli taannoin HS:n haastattelussa, että nuoremmat kirjailijat tuskin näkevät hänen romaaninsa aiheessa mitään erikoisen kiinnostavaa kun "aina vain pannaan toista paremmaksi, aina vain hullumpaa". Lukijat kuitenkin osoittivat suurta kiinnostusta Uuniin: se oli joulumarkkinoiden ostetuin kirja.

  Romaanin aihe on yksinkertaisesti se, että yli 70-vuotias sähkömies Pietari haluaa tehdä perheen vapaa-ajan pirttiin pohjoisessa vanhanaikaisen uunin, jossa voi paistaa leipää. Tasan 400 sivun verran Pietari toteuttaa unelmaansa, suunnittelee yksin ja ystävien kanssa uunia, hankkii materiaalia, käyttelee työkaluja, soittelee kännykällä apumiehiä paikalle, ja sitten muurataan, muurataan, muurataan, muurataan. Välillä hän käy hillassa, etelässä poikansa talon sähkötöitä tekemässä ja vaimon kanssa bussimatkalla Pohjois-Ruotsissa. Seuraavana kesänä hän muuraa uunille piipun ja romaanin lopussa vaimo leipoo taikinan ja Pietari paistaa leivät.  

Aloitin romaanin lukemisen jouluaattona ja lopetin loppiaisena. Jokin ihmeellinen tenho Hyryn kerronassa on, koska se piti niin tiukassa otteessaan. Todennäköisesti minun innostuneessa lukukokemuksessani oli sama perusta, jolla muistini mukaan Hyry itse antoi jossain haastattelussa kriteerin hyvälle kirjalle: "Se on tehty taiteellisessa systeemissä ja sitä oli mukava lukia".