"...on mainittava eräs lahjakkuuden laji, joka minulla on aina ollut. Pystyn palauttamaan näkemäni mieleen pikkutarkasti ja toistamaan kuulemani kutakuinkin sanalleen. Olen kävelevä kamera ja hengittävä nauhuri."

  Eeva- Kaarina Arosen romaanin Kallorumpu minäkertoja Dima selvittää lahjakkuutensa erityispiirteen, jonka avulla hän on toteuttanut vuosikymmenien elämäntyönsä,  ELÄMÄ MARSALKKA MANNERHEIMIN KODISSA-elokuvan. Marsalkan koti on ollut kauan sitten hänen elämänsa paras paikka, väliaikainen turva, kauneus ja fantasian lähde. Romaanin kehyskertomus syntyy elokuvan esittämisestä yleisölle syrjäisessä, entisessä teollisuushallissa. Kelaa vaihdettaessa Dima kertoo elokuvan vaiheista, henkilöistä ja tapahtumista.

    Romaanin tarina sijoittuu 68-vuotiaan Mannerheimin kotiin Helsingin Kaivopuistossa, Kalliolinnantie 14:ssä. Ajallisesti romaanin keskeiset tapahtumat rajautuvat vuorokauteen 15.11.1935. Se on ollut Diman elämän taitekohta; marsalkka Mannerheimin elämässä kyseinen aika on vain päivä muiden joukossa. Mannerheim syö aamiaista, nauttii lounaan muutaman kenraalin kanssa, käy asioimassa kaupungilla ja viettää kotonaan illallisia, jossa on kutsuttuna maan poliittis-taloudellis-taiteellista eliittiä, Mannerheimin keski-ikäinen tytär Sophie sekä laulajatar Aulikki Rautawaara, joka esiintymisen lisäksi flirttailee isännän kanssa, samoin kuin salaperäinen, androgyyni neiti Francesca.

   Vanhat kuvat kyseisistä illallisista ovat Diman elokuvan materiaalia, jota hän on pitkän elämänsä aika kerännyt pala palalta. Hän on piirtänyt väriliiduilla henkilöitä, kolunnut kuva-arkistoja ja tutkinut vanhoja lehtiä. Vanhoilla päivillään hän on yllättäen törmännyt laulajatar Rautawaaraan, kun hän on sattunut avaamaan vanhukselle oven. Rautawaara on tunnistanut Diman, kutsuu tämän kotiinsa ja kertoo huomanneensa tämän silloin kauan sitten Mannerheimin illallisilla; hän oli nähnyt Diman silmät ovenraosta, saranapuolelta. Hän kertoo huomanneensa, ettei Diman kohtelu ollut oikeudenmukaista, mutta että häntä oli jäänyt vaivaamaan se, ettei hän ollut puuttunut asiaan mitenkään. Laulajattareen luomansa tuttavuuden ja joidenkin haastattelutuokioiden ansiosta Dima on saanut Mannerheimien elämästä lisätietoja elokuvaansa varten. 

  Lopulta Dima on tohtinut etsiä elokuvaansa kaksi elävää näyttelijää, jotka esittävät hänen mielestään kahta filmin kohokohtaa, joissa ovat läsnä Mannerheim, Sophie ja Dima (näkymättömissä). Hän on löytänyt ikääntyneen näyttelijän joka on näytellyt työkseen Mannerheimia näytösillallisilla. Sophien osaan Dima on pestannut tuhannella eurolla Katjan, venäläisen katusoittajatytön, jonka hän oli huomannut soittamassa Bachia Stockmanin edessä. "Katjassa oli samaa rappiota ja surua, ja laiminlyödyn lapsen arkuutta ja uhmaa. Sitä oli myös Sophiessa, vain kätketympänä."

   Romaani saa Diman kertomana laajempia ulottuvuuksia, päivämäärä 15.11.1935 venyy ajallisesti taakse- ja eteenpäin. Hän antaa eri henkilöiden kertoa omasta näkökulmastaan Mannerheimin elämään liittyviä tapahtumia, milloin Sophien, milloin taloudenhoitaja neiti Haglindin, milloin keittäjä rouva Lehtisen, jopa kamaripalvelija Köpfin suulla - marsalkka itse sen sijaan ei  kuulu kertojien joukkoon. Kerrotuksi tulee muun muassa Mannerheimin fyysisesti vaativa vakoilu- ja tutkimusmatka tsaarin kenraalina Kiinan rajalle v.1907,mistä on muistona kodin huoneissa ja seinillä Dimaa suuresti kiehtova esineistö - niiden joukossa kiinnostava kallorumpu, jonka Dima varastaa omaan käyttötarkoitukseensa kuten hän on muutakin aineistoaan pihistänyt. Kovasta ja katkerasta vuodesta 1918 muistuttaa Esterin, mielisairaan naisen, entisen punaorvon kohtalo; tämä on ollut päivittäin tuomassa marskille orvokkeja, mutta rouva Haglindilla on ollut tapana saada Esteri huomaamattomaksi (ettei hän osuisi isännän silmiin)antamalla hänelle ruokaa. Mutta 15.11.1935 Esterin kohtalo sinetöityy lopullisesti, kuten käy samana vuorokautena romaanin eräälle toiselle naiselle, Inessalle. Inessa ja hänen seurassaan kulkenut henkilö ovat kamaripalvelija Köpfin vieraita, jotka saavat toisinaan yöpyä talon alakerran yhdessä huoneessa - tosin Köpf on aina äärimmäisen vaivautunut vierailuista, Inessalla kun on taipumus aiheuttaa saapumisellaan talossa suurta epäjärjestystä.  

   Romaania lukiessani hämmennyin alkuun Diman arvoituksellisuudesta. Hän liikkuu kuin leijuen kaikkialla talossa, mutta häntä ei ikään kuin ole olemassa muiden henkilöiden silmissä. Öisin hänellä on ollut tapana intoutua fantasioimaan talon keskikerroksen huoneissa aasialaisen esineistön lumoamana. Päivisin hän on tarkkaillut piilopaikoistaan talon arkista elämää, hän näkee ja kuulee kaiken, mutta kukaan ei ole näkevinään häntä, kukaan ei puhu hänelle, saati että hän keskustelisi jonkun kanssa. Ilmeisen vähän häneen reagoi salzburgilainen kamaripalvelija Hans Köpfer, joka sen ajan, minkä hän jumaloimansa herran palvelemiselta ehtii, viettää peilin edessä ihailemassa omaa kauneuttaan (ja peläten sen rapistumista) - naisista hän ei piittaa.

   Talossa on kuitenkin juuri tänä päivänä vierailemassa yksi ihminen, joka huomaa Diman. Hän on Sophie. Kun Dima hiiviskelee yläkerran aulassa, hän kauhistuu, kun hän kuulee neiti Sophien puhuttelevan itseään venäjäksi: "Näen sinut. Tule sisään. Minun kukushkani. Käköseni, luuletko olevasi näkymätön?" Sophie pyytää Diman viereensä vuoteelle ja rupeaa puhumaan elämästään, vanhemmistaan ja sisarestaan kokonaisen tunnin ajan. Hän kertoo, miten hän jännittää aina isäänsä ja pelkää tämän nöyryyttävän hiljaista katsetta, joka on sama kuin tämän katse on silloin, kun hän on tyytymätön aamiaiskananmunan kypsyyteen. "Katsetta on turha yrittää tulkita minkäänlaiseksi, sillä jo sen ilmeeettömyys on huutomerkki..." Dimasta kiltin kuuntelijan saanut, humaltunut Sophie pyytää Dimaa keskemmälle isoon vuoteeseen: "Älä säpsähdä. Kastan nimettömäni sherrylasiin, kas noin, ja nostan sormen huulillesi. Maalaan ne nektarilla - haluatko nuolaista?"

   Diman elämään Sophie jättää lähtemättömän vaikutuksen.

     Eeva-Kaarina Arosella on taito viekoitella lukija kiinnostumaan ja kyky ruokkia hänen uteliaisuuttaan koko romaanin ajan.Hän peittää ja paljastaa henkilöiden välisiä yhteyksiä ja ikään kuin sotkee jälkiä. Kaikki selviää kuitenkin kuten trillerissä ainakin, mutta kirjailijan kyydissä on välillä pysähdyttävä ja huomattava, mitä hän perimmältään ajaa takaa.

   Romaanin henkilöille (niin talon asukkaille kuin vieraillekin) on yhteistä se, että he tuntevat marskia kohtaan ihailua, palvontaa ja kaipuuta. Tunnettua on, että monilla ihmisillä on tarve nauttia suurmiehen läheisyydessä tämä säteilystä, pieni huomio häneltä saattaa riittää elämän ajaksi. Dimalla on kaipuuseensa oma, erityinen syynsä. Hän kadehtii tuskaisesti nähdessään piilostaan, miten jotkut harvat henkilöt pääsevät vuokralaisen kanssa (kuten hän mielessään marskia nimittää) jonkinlaiseen läheisyyteen. Heitä ovat aatelisherra, varakas Henrik Ramsay, joka vaikuttaa niin sympaattiselta illallisvieraalta, että Dima unelmoi hetken kaveruudesta yhdessä hänen ja vuokralaisen välillä; Ramsay on ainoa, jolla on lupa sinutella marskia. Toinen henkilö on rouva Lehtinen, luonteva, verevä ja ammattitaitonsa arvosta tietoinen keittäjä, jolle Mannerheim suo keittiössä silloin tällöin pienet keskusteluhetket, koska heillä on yhteinen intohimo, ruoka.     

  Sophie kaipaa isältään päivän mittaan edes pientä hetkeä, jolloin hän voisi kertoa, miksi hän on tullut isää tapaamaan Pariisista. Asia koskisi sairasta mamaa, rahahuolia ja erästä kysymystä, joka on vaivannut Sophieta aina. Mannerheimilla on tyttärelleen aikaa vasta myöhään illallisten jälkeen. Tämän kohtauksen Dima näkee samettiverhon takaa. Hän katsoo "vuokralaista" joka istuu suuressa nojatuolissa polvi toisen päällä ja tämän tytärtä. "Harmaa pahvinaamio oli kasvoilta poissa. Hän katseli ystävällisesti homssuista tytärtään, mutta epäilin, huomasiko tytär sitä. Hän oli pakahtumaisillaan siitä, mitä halusi puhua isälleen. Puristin samettiverhoa nyrkissäni ja odotin. - Isä, älkää pahastuko, mutta teillä on niin harvoin aikaa jutella kanssani."

   Diman elokuvassa Mannerheimin repliikki samasta tilanteesta on fiktiota: "Kyllä, minä olen sinun isäsi, ja sinä olet minun rakas tyttäreni." Dima on keksinyt juuri nämä sanat ääneen sanotuiksi, sillä koko ikänsä hän odottanut kuulevansa oman isänsä suusta: Sinä olet minun rakas poikani.

   Romaanin päähenkilöt ovat Dima ja Sophie, ja vasta heidän kauttaan Carl Gustaf Mannerheim, lapsena.Heitä kolmea yhdistää lapsuuden tragedia, kaikkien vanhemmat ovat olleet keskenään toistensa kanssa onnettomia ja eron jälkeen lapsille on jäänyt kohtaloksi elää välinpitämättömän, etäisen isän ja psyykkisesti epävakaan äidin lapsena.

   Arosen valitsema romaanin miljöö, sisätila, on oivallinen ratkaisu; kodin seinät kätkevät sisälleen raastavia salaisuuksia. Kirjailija on yhdistänyt henkilövalikoimallaan kiinnostavasti ylhäistä ja alhaista, kaikkivoipaa ja avutonta, suurista suurinta ja kaikkein vähäpätöisintä, aikuisia ja lasta. Romaanin perusajatus on ikiaikainen ja yleisinhimillinen: tarve tulla nähdyksi.

   Lujarakenteinen romaani Kallorumpu on kielellisesti komeaa luettavaa. Se on kerta kaikkiaan vaikuttava lukuelämys.