Isä

Hannu Väisäsen trilogian keskiössä on Anteron lisäksi isä. Vaikka Antero on lähtenyt kotoa opiskelemaan, isä esiintyy edelleen tärkeänä kirjan henkilönä, sillä side isän ja Anteron välillä ei kertaakaan katkea, vaikka se välillä pojan puolelta kiristääkin.

Isässä on paljon ristiriitaista tai arvaamatonta; hän on kupera ja kovera, positiivinen ja negatiivinen, pehmeä ja kova, kannustava ja lannistava. Vääpeli-isässä on machomaisuutensa sisällä myös feminiinisiä piirteitä, esimerkikkinä mittava rusettikokoelma - vaatiihan lausuntaharrastus isän mielestä eleganssia. Toisaalta isä puuttuu ankarasti poikien kielenkäyttöön, joten "ihana" sana on kerta kaikkiaan kielletty  akkamaisuutensa takia. Isä suhtautuu Anteron tyttömäisyyksiin karkein puhein ja koettaa karsia pojan taipumuksia muun muassa kieltäytymällä ostamasta Anterolle tämän suurinta haavetta, mokkakenkiä, sillä verukkeella, että sellaisia kenkiä pitävät vain naiset. Ilmeistä kuitenkin on, että isä koettaa itseltäänkin salata omia feminiinisiä piirteitään, sillä niitä ei karu kasarmiympäristö hyvällä olisi katsonut.

  Isällä on omalaatuinen päähänpinttymä Anteron tulevaisuuden osalle. Kun poika haluaa muuttaa kotoa mennäkseen Savonlinnan taidelukion, isä vastustaa jyrkästi, sillä käydäkseen sivistyneestä ihmisestä, Anteron on mentävä Oulun lyseoon, koska siellä tämä oppisi latinaa. Vaikka kuvaamataidonopettaja Okra tulee kotiin asti puoltamaan Anteron taidelukioon siirtymistä  kansallispukuun pukeutuneena ja muistellen kaunopuheisesti Anteron isän, tämän vaimovainajan ja omaa yhteistä nuoruutta, mistä isä on hyvin otettu, mutta ei opettajan poistuttua anna periksi: pojan on opittava latina. Lopulta isän pehmittää Anteron joutuminen toistuvasti ikätovereittensa pahoinpitelemäksi, ja niin hän pääsee lähtemään Savonlinnaan.  

  Poikansa taiteelliseen lahjakkuuteen isä on alusta asti suhtautunut ristiriitaisesti. Kun Antero pokkaa lasten piirustuskilpailuissa ensimmäisen palkintonsa, isä rientää taluttamaan onnesta liikkumattomaksi jähmettyneen poikansa kotiin; itse tilaisuudessa hän oli pitänyt huolellisesti vaarin siitä, ettei paikalla olijoille jäänyt epäselväksi, kuka oli voittajapiirtäjän isä. Antero saa tottua tuntemukseen, että oikeastaan hän onkin lahjakkuuden isän poika! Tämä asenne huipentuu sittemmin siihen, kun Antero pitää ensimmäisen näyttelynsä Helsingissä. Hän on hienokseltaan kieltänyt isäänsä tulemasta tilaisuuteen, mutta tietenkin isä tulee, näkyy ja kuuluu sekä kärttää tämän opettajilta vastausta, onko pojalla mahdollisesti lahjoja, kun hän itsekin sattuu olemaan taiteellinen ihminen - ja Antero on nolo ja vaivautunut. Avajaisten jälkeen hän vaistonvaraisesti viivyttelee kaveriensa kanssa Ryystämössä ja tullessaan kotiin hän näkee sen mitä on osannut aavistaa, isä on kukkaroaan säästämättä pannut asuntoon jatkoiksi tarkoitetut kemut, on juotavaa jos jotakin sorttia, pikku purtavaa ja suolapaloja. Isä on odottanut Anteroa saapuvaksi taiteilijaystävineen niin että hänkin saisi nauttia henkevästä seurasta. Antero selittää, että oikeastaan juhlat ovat hänen omat juhlansa, ja isä soimaa ja sättii Anteroa kiittämättömyydestä. Ilta ja yö ovat menossa piloille, kunnes äkkiä alkaa raju myöhäissyksyinen ukkonen. Isä ja poika siirtyvät ikkunaan ihailemaan ukkosta ja toteavat, että näin he olivat aina ennenkin yhdessä tehneet, kumpikin kun rakastaai ukkosta ja salamointia. 

 Anteron isästä ei jää kuitenkaan kielteistä kuvaa, vaikka hänen varjonsa onkin pitkä. Isästä muotoutuu esiin sympaattinen puoli viimeistään silloin, kun Antero on matkustanut kesälomalle Ouluun Helsingistä ja joutuu näkemään isänsä vaipuneena alennustilaan itsesäälissään. Patoutuneet pettymyksen ja epäilyn tunteet omasta kasvatustuloksesta saa hänet vajoamaan itkukohtaukseen pihamaallaan. Vatsallaan maaten isä pitää pitkän monologin. Kohtalo on ollut hänelle kova. Nuorena oli haaveena maatalouskoulun jälkeinen pehtorin ammatti. Kaikki meni toisin; tulivat sotavuodet ja etulinjan taistelut, sodan jälkeen ei enää tarvittu pehtoreita ja isän oli vaellettava pohjoisilla voimalaitostyömailla. Oulussa hän sai onnea, mutta vain ohimenevästi. Lausuntapiiristä löytynyt esiintyjälahjakkuus ja kaunis vaimo muuttui synnytyskoneeksi ja lopusta piti huolen tubi. Yksinhuoltajan pitkät vuodet eivät tunnu loppuvan koskaan: vanhin poika on tehnyt raskaaksi toisen kehitysvammaisten kesäleirillä, lapsi on ainoa isän lapsenlapsi; toiseksi vanhin on aloittanut renttuilun jo varhain, kolmas on valinnut epävarman taiteilijuuden - ehkä nuorimmasta pojasta sentään olisi johonkin.

Kuunnellessaan isänsä vuodatusta Antero miettii hämmentyneenä, mitä samaa hänessä on isän kanssa, onhan perintönä pitänyt jotakin siirtyä isästä häneen. Vaikka asian miettiminen on raskasta, siihen sekoittuu samaan aikaan sovitusta. 

Kuolema korjaa isän kirjan lopussa äkkinäisesti hiihtolenkillä. Antero matkustaa Ouluun ensi kertaa elämässään lentäen nuorimman veljensä kanssa. Hän haluaa hakea metsästä paikan, josta isä on löydetty kuolleena, mutta talvisesta metsästä paikkaa on enää mahdoton löytää. "Koska en pystynyt kirkumaan - sellainen ääni ei vain noussut kurkustani - minä lauloin. Kuten monesti aiemmin, laulaminen siivois varjot, veisi pelon palleasta joka ei laulaessa tutise, koska sen on tuettava ääntä."

  Komeassa romaanissa on komea loppu.