Hannu Väisänen on aikaisemmin ollut tunnettu ja tunnustettu kuvataiteilijana, mutta viime vuosina hän on taiteen tekemisen rinnalla kirjoittanut laajan, kolmiosaisen romaanisarjan,joka kuvaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Romaanin Antero on kirjailijan alter ego.

Viime viikolla ilmestynyt romaani Kuperat ja koverat on trilogian kolmas osa. Kuusi vuotta sitten julkaistiin romaanisarjan ensimmäinen osa, Vanikan palat, ja toinen, Toiset kengät v. 2007. Vanikan paloissa Väisänen kuvaa lapsuutta Oulussa, joka tavalla niukissa ja ankarissa olosuhteissa harmaassa kasarmimiljöössä. Romaanissa Toiset kengät Antero on varttunut toiselle kymmenelle ja  löytänyt värit ja muodot ja oppinut, miten hän omassa sisäisessä maailmassaan pystyy kestämään rankan todellisuuden. Kuperissa ja koverissa hän on ensin Savonlinnan taidelukion oppilas, sen jälkeen hän opiskelee grafiikan linjalla Taideakatemiassa Helsingissä.

  Kun trilogia on nyt ilmestynyt kokonaisuudessaan,  romaanisarjan pääteemat hahmottuvat selkeämmin. Yksi niistä on Anteron kodit Oulussa ja niiden puuttuminen Helsingissä, kun hän kokee irrallisuutta ja etsii toistuvasti kotia ystävistään, mutta hänen osansa on joutua uudestaan ja uudestaan hylätyksi. Romaanin kolmannessa osassa Antero löytää yllättäen lapsuudenkotinsa vanhasta maalauksesta budapestilaisesta museosta. Toinen teemoista on hankala ja ristiriitainen isäsuhde, joka sekin saa päätöksensä kirjan lopussa. Kolmas ulottuvuus on Anteron viihtymättömyys sekä graafikkolinjalla että ajan poliittisessa atmosfäärissä. Pitkään minua pohditutti, miksi Väisänen kuittaa niin vähällä opiskeluaikansa tiukan poliittisuuden, vaikka tuolloin nimenomaan taideoppilaitoksissa opiskelijoita huumasi ja riivasi vasemmistoradikalismi. Syy tähän löytyy romaanisarjan viimeisestä osasta, tosin vasta yli 300 sivua luettuani.

  Hannu Väisäsen romaanisarjan aihe vaikuttaa näin referoituna piinallisen synkältä, mutta kun on lukenut lähes tuhatsivuisen trilogian kokonaan, ei voi muuta kuin ihailla kertomisen hauskuutta, lennokkuutta ja yksityiskohtien runsautta ja sitä virtuoosimaisuutta, millä Väisänen onnistuu taiteen kuningastyylissä, traagisen ja koomisen yhdistämisessä.